”Vanhenemisen tragedia, sillä tragedia vanheneminen taitaa valitettavasti kuitenkin olla, on se että joka päivä on olemassa vähemmän ihmisiä, jotka ovat nähneet saman kuin minä. Joka päivä on olemassa vähemmän ihmisiä, joille ei tarvitse selittää kaikkea alusta asti. Joka päivä on olemassa enemmän ihmisiä, joiden katse ei tarkennu minuun, kun puhun heille.”
Pidin aivan valtavasti Hanna Weseliuksen aiemmasta romaanista Sateenkaariportaat (WSOY 2021), jossa muistan Weseliuksen käsitelleen minuutta kiehtovalla tavalla jättäen lukijalle runsaasti tilaa omille tulkinnoilleen. Olinkin siis erittäin innoissani, kun yhtenä päivänä postissa minua odotti Weseliuksen uunituore romaani Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. Tartuin tähän saman tien jättäen noin kahdeksankymmentä kirjastolainaani odottamaan kiltisti vuoroaan.
”Millaista on olla kohde, sitä ajatusta minä pyörittelin. Ennen kuin ihminen poistuu elävien joukosta kokonaan, hän materialisoituu voimakkaasti kohteena. Niinkö se on.”
Nimetön on ihmeellinen kaleidoskooppi tai palapeli, ja huomasin heti alkuun, ettei tätä teosta kannata lähestyä puolivaloilla. Weselius kirjoittaa mielenkiintoista, itsevarmaa tekstiä, jossa minä lukijana haluan olla skarpeimmillani mukana. Romaani rakentuu Nanette Kottaraisen sekalaisessa järjestyksessä esitellyistä päiväkirjamerkinnöistä vuosikymmenien takaa aivan lähipäiviin asti. Päiväkirjamerkinnät katkaisee minäkertojan huomiot keskusteluista Nanetten palkkaaman puhtaaksikirjoittajan Leilan kanssa. Tiedämme, kuka Leila on, mutta kuka on minäkertoja? Entä Nanette, jonka ympärille koko tämä suloinen kudelma kietoutuu? Kaikki paljastuu aikanaan – tai sitten ei. Kaikki tarpeellinen joka tapauksessa paljastuu, ja siinä sivussa Weselius vie lukijan ajatuksia herättävälle, oivalluksiin kannustavalle matkalle kohti vanhenemista, ajankulua, identiteettiä ja ihmissuhteita, niiden läheisyyttä, etäisyyttä tai puuttumista kokonaan. Mietin. Mietin edelleen. Missä määrin yksilön olemassaolo on tämän ihmissuhteiden määrittämää? Jos ihmistä ei tunne kukaan, onko hän olemassa? Jos ihmistä ei tuntenut kukaan, häntä ei kuoleman jälkeen myös muista kukaan.
Nimetön on muotokuva yksittäisestä ihmisestä mutta samalla teos on myös muotokuva ihmisestä yleisesti: ”[…] ja yhtenä päivänä taaksepäin katsellessaan huomaa 44-vuotiaana pitäneensä itseään vanhenemisen asiantuntijana ja käyttäneensä seuraavat 48 vuotta oman vanhenemisensa pohtimiseen sen sijaan, että olisi tarttunut johonkin mihin voi vielä vaikuttaa.” Tämähän olen minä, ajattelen. Tai nimenomaan tämän voisin olla minä.
Nimettömässä riemastuttavaa palapelin kokoamisnäkökulman ohella ovat yksittäiset viisaudet, joita romaani on täynnään. Nanetten oivaltavat ajatukset elämästä ruokkivat filosofia minussa, sitä, joka pohtii muistin kollektiivisuutta tai elämän merkityksellisyyttä. Voidaanko puhua kollektiivisesta muistista silloin, kun aikalaisista suuri osa on jo kuollut? Tšernobyl saattoi tapahtua 1930-luvulla tai 1986 – se on yhtä kaukana menneisyydessä ihmiselle, joka on syntynyt uuden vuosituhannen vaihteen jälkeen. Historia ajankohdistaan riippumatta on aivan yhtä epätodellista, mikä aiheuttaa sen, että se toistaa itseään. Ihmiskunta ei opi, kollektiivista muistia ei ole. Nanette on nähnyt sodat Euroopassa, pakolaiset Balkanilta ja nyt Ukrainasta. Mitään ei opita, sillä samaan aikaan kun ihmiskunta selviytyy sodasta, syntyy uusia sukupolvia, joille sota ei ole todellisuutta enää lainkaan. Toki traumat siirtyvät seuraaviin sukupolviin ja sitä seuraaviin, mutta jonkin ajan kuluttua, maailmankaikkeuden ajassa mitattuna aivan tuossa tuokiossa, historia on tarinaa siinä missä sadutkin. Nanette istuu yksin oman muistinsa varassa 90 vuoden iässä ainoana todistajana 1900-luvun kauhuista, joista hän on pitänyt tarkkaa kirjaa koko elämänsä. Mitään ei saa muuttaa, ei pilkkua eikä varsinkaan kesken jääneitä lauseita, sillä eihän ukrainalaisen raskaana olevan äidin elämääkään muuteta jälkikäteen, vaikka se kesken jäikin.
”Koska eikö olekin niin, että mitä enemmän saa tietoa ihmisen teoista ja motiiveista, sitä mahdottomammaksi hallita hänen kuvansakin täytyy muuttua? Käsittämätön ja mielivaltaisesti tuhoutunut kuva vastaa todellisuutta paljon paremmin kuin ehjä ja terävä.”
Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva haastaa lukijaa vaikeidenkin aiheiden äärelle. Elämän merkityksellisyys ja minän häilyvyys ja lopulta katoavuus ovat suuria aihealueita, joita kohdatessa on helpompi uppoutua banaaliin puuhasteluun kuin pysähtyä. Ehkä nimenomaan elämäkin on paljon kaikkea näennäisesti turhaa, ja on oltava tarkkana olennaisen löytämiseksi. Weselius jättää tässäkin teoksessaan lukijalle kosolti tilaa, mikä varmasti johtaa hyvin erilaisiin tulkintoihin ja jopa kokonaan poikkeaviin aihepiireihin. Minua Nimettömässä puhutteli erityisesti yksilöllisen ja kollektiivisen rajapinnat. Aikakaudet, tapahtumat ajassa ja ihminen niissä. Yksilönä ja suhteessa ihmisiin ympärillään, henkilökohtaisessa elämässä ja medioiden kautta koko maailmassa. Ja kun Nanette on teoksessa eri ikäinen, lukijana olen sitä itsekin. Kaikenikäinen ja iätön samaan aikaan.
”Katsopas nyt itseäsi, Nanette Kottarainen! Sinä olet kohta satavuotias, olet rypistynyt ja kertautunut enemmän kuin tarpeeksi ja muistutat pulun luurankoa, ja vielä vain sinä jaksat yrittää.”
Hanna Weselius: Nimetön: Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023.
Kirja saatu kustantajalta.
