Revontulia tai ainakin melkein – telttaretki Liesjärven kansallispuistoon

Liesjärven-telttareissustamme on vain reilu viikko, mutta näin sairaslomalaisena sohvan ja jääkaapin väliseen elintilaan pakotettuna se tuntuu ikuisuudelta. No, töitähän olen toki paiskinut ja Luumua sen verran ulkoiluttanut mitä olen pystynyt, mutta iskiashermoa painava tulehtunut pakaralihas ei juuri luontopoluille saati suppismättäille taivu. Tämä on pitkä juttu ja vähän typerä, tunnen oloni typeräksi, kun mietin. Täytän ensi vuonna 40, enkä/-ö vieläkään ole oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä niiden ollessa vielä hienovaraisimmillaan. Kyllä täytyy naisen melkein itkua tihrustaa ennen kuin malttaa kaatua sohvan pohjalle.

Ei vainen. Minut tuntevat tietävät, että aktiivisimmillanikin vietän runsaasti aikaa nimenomaan sohvassa, sopivasti jonkin vetävän romaanin sivujen ja koiran kylkiluiden välissä, joskus selkärangan. Mutta tänään kun pain in the *ss alkoi reilun viikon piinan jälkeen vähän helpottaa, meinasivat lähimetsästä Luumun kanssa löydetyt muutamat hassut suppilovahverot saada kyynelkanavat jälleen virtaamaan. Miten tätä kaipasinkaan. Omituista lokakuun aurinkoa liekehtimässä männynrunkojen välistä, torvijäkälää kurottautumassa lahosta kannosta kuin menninkäisen korvat ja koivunlehtiä pitkin poikin kalliolla keltaisina kuin aarrearkun kimmeltävimmät kultakolikot. Metsäterapia, se on arvokasta.

Liesjärveen! Äitini eli meidän mamma on halunnut koko kesän lähteä kanssamme telttailemaan ja mielellään myös patikoimaan. Lainarinkkakin oli tiedossa (joka kylläkin paljastui lähdön hetkellä inasen päiväreppua suuremmaksi kapistukseksi), joten jännityksellä seurasimme syksyn lämpötiloja, tohtiiko vielä lähteä? Tohtii ja tohti! Arvoin vielä viimeisenä iltana kohdetta. Mennäkö jonnekin meille tuttuun paikkaan vai muualle enintään parin tunnin ajomatkan päähän, jonnekin missä olen koko kesän tai kesiä halunnut käydä. Retkikohteeksi valikoitui Liesjärven kansallispuisto, sillä kansallispuiston infra on tietysti ensi kertaa patikoivan mamman kanssa plussa, ja reittikin oli helppo suunnitella siten, että kävelymatkaa parkkikselta yöpymispaikkaan tulee hyvin kohtuullisesti (reilun tunnin).

Liesjärvellä sattui olemaan samana viikonloppuna sekä polkujuoksutapahtuma että suunnistustapahtuma, mutta asiaa hiukan pähkittyämme totesimme, että ihmisryntäys, mikäli sellaista edes olisi, ei todennäköisesti vaikuttaisi meihin muutenkaan. Jos nyt lauantaina päivällä joku juoksija meidät polulla ohittaisi palatessamme rinkkoinemme autolle, ei siitä nyt suuresti meille haittaa olisi. Niin kuin ei ollutkaan. Ainoaankaan urheilijaan emme retkellämme törmänneet.

Jätimme auton Pirttilahden pysäköintialueelle, joka oli perjantai-iltana kuuden maissa tyhjä. Noin kolmen kilometrin reitti Savilahden nuotiopaikalle kulki upean Kyynäränharjun läpi, ja vaikka pitkään käveltiin aivan Liesjärven rannan myötäisesti, lopussa polku kaartoi myös pitkospuisen metsäpätkän läpi. Nuotiopaikalla olikin jo monta telttaa, olimme juuri ennen pimeän tuloa aivan viimeisimpiä leiriytyjiä. Teltat saimme pystyyn osin luonnonvalon, osin otsalampun loisteen varassa, huussia taas lähdettiin etsimään melkein käsikopelolla. Muistiin laitan itselleni vastaisuuden varalle: yöpymisalueesta olisi hyvä saada jonkinmoinen käsitys ennen pimeää, vaikka onhan siinä tietysti oma viehätyksensä kierrellä telttojen lomassa vessaa etsimässä ja varoa sohottamasta lampulla kanssaleiriytyjiä silmiin. Tai sitten ei.

Mutta mikä ihana ilta se olikaan. Pysähtyä perusasioiden äärelle pimeään. Laittaa aurinkokuivattua tomaattipastaa trangialla, ripotella päälle kotona paahdetut pinjansiemenet ja valmiiksi pilkottu basilika, siemailla pirteää ja hedelmäistä Sancrispino Catarratto Inzoliaa kuksista ja nauttia jos ei nyt aivan revontulista mutta lapsen järjestämästä taskulamppushow’sta nyt ainakin vihreän telttakankaan läpi. Perusasiat olivat tällä retkellä vähän luksuksemman puoleisia, mutta kerranpa sitä vain patikoidaan mamman kanssa ihka ensimmäistä kertaa.

Yö oli kauden telttaöistämme sateisin, mutta vesi pysyi siellä missä pitikin, ja aamuun mennessä tunnelmallinen ropina oli jo vaihtunut tiaisten virkeään pulputteluun. Liesjärvi oli harmaa mutta mansikkahillosilmä kaurapuurossa syvän punainen ja kahviakin piisasi niin paljon kuin vain jaksoi juoda. Verkkaalleen oli aika purkaa leiri, hyvästellä upea paikkamme Liesjärven kainalossa ja taivaltaa jälleen Kyynäränharjun läpi Pirttilahdelle. Tänne jäi niin paljon, mihin on ihanaa joskus palata. Ja ajatus palaamisesta, se inspiroi jo itsessään.

Kotiin ei ollut kiire, joten piipahdimme vielä viimeistä päivää auki olleella Korteniemen perinnetilalla. Eläimet olivat lähteneet edellisenä päivänä talviasumuksiinsa, mutta pääsimme osallistumaan emännän lempeässä ohjauksessa pellavansiementen moukaroimiseen ja puhaltamiseen. Pahoittelut, tähän on varmaan olemassa jokin asianmukaisempi termikin, mutta jos sellaisen kuulimme, se on päässyt jo mielestä lipsumaan. Supertubettajaäiti on täällä jälleen hionut tubetustaitojaan ja lisännyt muutaman tuokiopätkän koko reissusta YouTubeen. Pätkä sisältää myös selfmade-revontulemme sekä maisemakuvausta muun muassa Torronsuolta, jonne suuntasimme kotimatkalla heti Korteniemen jälkeen. Kiitos kuvista, videoista ja tietysti loistoseurasta mammallemme.

Torronsuon kansallispuistossa oli lauantaipäivänä Kiljamon pysäköintialue aivan piukassa, ja läheisen luontotornin edusta näytti siltä kuin siellä olisi ollut suuremmankin luokan luontofestarit alkamaisillaan. Kansallispuistot todella kiinnostavat, ja väki löytää itsensä luonnon helmasta yhä enemmän ja yhä useammin. Tämä herättää kaikenlaisia ajatuksia, päällimmäisenä nyt nykyisen hallituksemme pohdinnat vapaaehtoisen maksun asettamisesta kansallispuistojen käyttäjille sekä siitä, miksi luonnon arvostuksen nousu ei tunnu näkyvän luonnonsuojelun arvostuksen nousussa? Vai onko se taas tämä kyynisyyteen taipuvainen puoleni minussa, jonka on liian helppoa nähdä kaikki ne haitat mutta vain vähän sitä, mikä oikeasti on hyvää, hyvin ja aiempaa paremmin.

Joka tapauksessa Torronsuo, se mitä lyhyeltä Kiljamon kierrokselta siitä saimme nauttia, antoi parastaan, ja alueen tenho on helppo ymmärtää. Suomaisema silmän kantamattomiin herättää suomalaisessa jotain alkukantaista, nostalgiaako se on? Että pystyy näkemään itsensä karpaloita poimimassa, hilloilla herkuttelemassa, hirven jälkien perään nuuskuttelemassa nyt, eilen, sata tai tuhat vuotta sitten kaikki samaan aikaan.

Pakkasin vasta tänään huoneessani levällään olleen teltan seuraavaa retkeä varten pussukkaansa odottamaan. Pakara ja koko toinen puoli kropastani hellänä ja jumisena olen haikea ja vähän itkuinenkin. En tiedä, otanko telttaa esille tänä syksynä enää lainkaan. Olivatkohan ne tässä, tämän vuoden telttaretkeilyt? Jos näin on, tämä retki antoi kyllä retkikaudellemme arvoisensa päätöksen. Kiitos.