Huomasin pääsiäisen alla Instagramissa seuraamani luonto- ja eräopas Oona Tapiomaan julkaisun tinttiretkestä, jonka hän järjestäisi pääsiäissunnuntaina 31. maaliskuuta toiminimensä Tapiottaren taian alla Saaren kansanpuistoon Tammelaan. Tuolloin kevät vielä höristeli korviaan ja takana oli vasta yksi rankempi takatalvi (toinen, josta viimeksi kirjoitinkin, siinteli vielä siitä mitään aavistamattomien mieltemme tavoittamattomissa). Olin talven jäljiltä kohmeinen, neljään seinään kyllästynyt ja kaipasin kipeästi inspiraatiota ulkoiluun. Ilmoitus tinttiretkestä tuli siis otolliseen hetkeen, ja vaikka Saari olenkin, heh, en ollut koskaan nimeäni kantavassa kansanpuistossa vieraillut (joskin sillä silmällä viime syksynä jo mestaa silmäillyt, kuitenkin tuolloin Liesjärven kansallispuistoon yöpymistarpeineni päätynyt).
Kysyin retkiseuraksi äitiäni, Saarta myöskin, ja vietimmekin Tammelan seutuvilla meitä niin monella tavalla ravitsevan kokonaisen päivän – olimme reissussa liki kellon ympäri, emmekä voineet lakata päivittelemästä yhteen ääneen, mihin päivä niin kiiruhtikaan! Tapiottaren taian mainiolla puolitoistatuntisella tinttiretkellä pääsimme pienellä ryhmällä havainnoimaan kevään siivekkäitä, näitä talvehtijoitamme sekä ensimmäisiä paluumuuttajia. Erityisen kiinnostavan ajankohdasta maaliskuun lopussa teki seikka, jota en itsekään ollut tullut ajatelleeksi: kun lintujen kevätmuutto on vasta alkanut, on erityisesti aloittelevan lintuharrastajan helpompi havainnoida ympäristöä, kun ilmatila ei ole vielä sakeanaan mitä erilaisimmista lajeista.
Retkemme vetäjä Oona Tapiomaa oli läsnäolossaan rauhallinen ja jotenkin maadoittava. Itsenikin oli ajomatkasta ja ylipäänsä retkellä olemiseen liittyvästä lievästä ylivirittyneisyydestä huolimatta helppo rauhoittua havainnoimaan ympäristöä ja yksinkertaisesti olemaan läsnä. Tässä auttoivat myös yksinkertaiset harjoitukset tai tehtävät, joita havainnoinnin apuna teimme. Huomasin, että vaikka olenkin erityisesti viimeisen vuoden aikana harjaantunut kuuntelemaan lintuja ensisijaisen katselun ohella tai sijaan, paikassa, jossa ei ”tunnu olevan yhtään lintuja”, onkin heitä, kun vaan itse pysähtyy, hiljentyy ja kuuntelee. Oma eräänlainen helmasyntini on aina posottaa joka puolella jatkuvasti menemään, jos ei nyt kovaa vauhtia mutta kuitenkin ylipäänsä liikkeellä taukoamatta ollen. Tinttiretkeltä sain loistavan muistutuksen siitä, että erityisesti nyt kevätkelien ollessa parhaimmillaan, metsään voi mennä ihan vaikka pötköttelemään makuualustan päällä. Ja ihan vain pötköttelemään tarkoittaa ihan v a i n pötköttelemään – ei kirjaa, ei muistikirjaa, ei luonnoslehtiötä, eikä varsinkaan puhelinta! Miten ihana ajatus. Aion toteuttaa sen jonakin päivänä.
En huomannut pyytää Oonalta listaa lajeista, joita retken aikana näimme ja kuulimme, mutta unohtumattomimpien joukkoon omalta osaltani kuuluivat ehdottomasti pyrstötiaiset, jotka yhdessä pienessä kuusikossa iloisen oloisina ympäriinsä säntäilivät. Havainto pyrstötiaisista oli itselleni ensimmäinen, enkä tosiaan osaa kuvata heidän olemistaan millään muulla adjektiivilla kuin yksinkertaisesti iloisella. Kuvaa ei tiaisista ole, sillä niin korkealla kuusikossa he viihtyivät, mutta vaikkapa tästä Luontoportin artikkelista voipi pyrstötiaisen iloista naamaa ihastella.
Virallisen retken päätyttyä kiipesimme äitini kanssa vielä Kaukolanharjun näkötornille, vaikka uumoilimmekin, etteihän tuo vielä auki olekaan. Ja todelliseksi kiipeämiseksihän se menikin, sillä näkötornille johtava jyrkkä rinne oli paikoitellen niin jäässä, että minä kumisaappailla ja äiti maastolenkkareilla katsoimme paremmaksi kiertää metsän kautta. Metsässäkin oli sammaleen alla vielä paksu jääkerros, mutta sanotaanko vaikka, että siitä huolimatta, että paikan päällä meitä odotti suljettu Kaukolanharjun näkötorni, oli piipahdus ikimuistoinen.
Jatkoimme retkipäiväämme vielä Saaren kansanpuiston lähellä sijaitsevassa Torronsuon kansallispuistossa, mutta kirjoittanen siitä toisella kertaa. Suuret kiitokset erittäin mukavasta tinttiretkestä Oonalle ja Tapiottaren taialle! Koimme Saaren kansanpuistosta vasta pintaraapaisun, mutta jo tämän raapaisun perusteella voimme varmuudella sanoa palaavamme kansanpuistoon/-mme vielä toisella kertaa. Vaikka Suujärvi ja Kuivajärvi olivat vielä paksun jään peittelemät, kansanpuiston uimarannat ja muu infra piirtelivät mieliemme verkkokalvoille mitä suloisimpia unikuvia kesäisistä uima- ja eväsretkistä.
Kuvissa:
1 Runot olivat päässeet loppumaan.
3 Suujärven puoleinen uimalaituri.
5 Kuivajärvi.
6 Like mother, like daughter.
8 Koivunmantokuoriaisen mahtavat käytävät.
9 Kaksin käsin kiinni juurista niinku (oli jyrkkää ja liukasta vaikkei se kuvassa näykään).
11 Kaukolanharjun näkötorni. Jotakin tovejanssonmaista tässä.
12 Ei ole lavastettu kuva, vaan ihan oikeasti katselin hanhia kaukaisuudessa. Niin kaukana olivat, että en ole varma, olivatko kanadan- vai valkoposki-.
Ps. Mikäli mielit viehättävälle tinttiretkelle, huomasin Tapiottaren taian järjestävän sellaisen Saaren kansanpuistossa jälleen ensi lauantaina 13. huhtikuuta.
