Olen ollut maanantai-illasta lähtien nuhassa ja vähän kuumeessakin, flunssassa siis. Kolme päivää meni pääosin sohvalla, mikä oli itse asiassa yllättävän ok. Muistui mieleeni ajat joidenkin vuosien takaa, jolloin uuvuin. Silitin koiraa, tuijotin kattoon ja ikkunasta, luin paljon. Silloin ja nyt. Eroa tässä toki silloiseen oli mielialani sekä voimakas ymmärrys siitä, että yhtä lailla kun tulee heikompia hetkiä, tulee aina myös niitä parempia. Tänään leivoin jo Raili-leipää, pesin kesämekkoja ja hain kirjastosta varaukset, kaupasta lanttua. Muun muassa. Ystävältäni Annelta yhteisomistukseen alkuvuonna hankkimamme Steamery Pilo 2 -nukkaleikkurin, sillä ajattelin, että jos minusta ei vielä moneen asiaan tänä viikonloppuna ole, niin ainakin voin kuunnella äänikirjoja ja suristella nukkaleikkurilla. Uskomattoman meditatiivista puuhaa muuten.
Toipilasaikoina olen veljeni esimerkkiä seuraten luonut YouTubeen yksityisen linkin taakse kuvakoosteita lapsen kanssa vietetystä ajasta. Ehdin tehdä neljä videota kesän neljästä ensimmäisestä telttaretkestämme, ja vaikka ajattelin lapsen innostuvan näistä (yleensä hän katsoo vanhoja kuvia ja erityisesti videoita puhelimestani mielellään), tyrmistynyt on sana, joka kuvaa hänen reaktiotaan ehkä tarkimmin. ”Siis äiti ooks sä ruvennu tubettajaks??!” No en nyt ihan niinkään sanoisi, vaikka YouTubestani löytyykin näiden yksityisten telttailuvideoiden lisäksi myös peräti neljä kappaletta lyhyitä lintuvideoita tältä kesältä. Tai yksi on sittenkin lepakoista. Kolme linnuista, yksi lepakoista. Saatat löytää ne tästä linkistä. Allekirjoitan kuitenkin lapselle lähettämäni WhatsApp-viestit tätä nykyä ”T. Eeppinen supertubettajaäiti”. Hän varmasti arvostaa. Kuten myös sitä, että liisasin häneltä adjektiivin eeppinen.
Tekeekin mieleni näiden videoiden ja Annenkin myötä palata ajassa parin viikon takaiseen Vierumäen-mökkilomaamme. En tiennyt, että vain noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Turusta sijaitsee tervehenkisyydessään näin täydellinen lomakylä ja vielä aivan luonnon helmassa. Anne oli voittanut mökin liittonsa arvonnassa ja vaikka mukaanlähtö tarkoittikin lapselle lomaa koulun vasta juuri alettua, ajattelin. Ehtii sitä sitten istua koulunpenkillä pitkän syksyn, talven, lukuvuoden ja vuoden, aikuiseksi asti ja aikuisena sitä vasta ehtiikin sisällä istua. Lomasta jäikin upeita muistoja, ja vaikka suuren osan päivistä suuren osan ajasta satoi, eipä se juuri menoa hidastanut. Ehdittiin keinua monet hurrrjat vauhdit leikkipuiston keinussa, kävellä aika hitsin monta Luumulenkkiä (pappakoira oli myös mökillä mukana!) ja löytää niin monta kantarellia, että niitä syötiin vielä seuraavalla viikolla kotonakin.
Vaikka sadeviikkoon mökillä kuului suurelta osin ihan niitä arkisimpia juttuja, ruokajuttuja, lapsenhoitojuttuja, koiranulkoilutusjuttuja ja työjuttujakin, oli se jotenkin maagisen pysähtynyttä aikaa. Ei meistä kukaan olisi sieltä pois halunnut. Kaaos oli siellä jotenkin niin ihmeellisen hyvässä tasapainossa.
Jotain eheyttävää ja hellivää oli myös ja erityisesti siinä, että ehti ajan kanssa saada vertaistukea vanhemmuuteen. Kuulostaa jotenkin niin laimealta auki kirjoitettuna. V e r t a i s t u k i. Plääh. Mutta on todella tärkeää saada kunnolla aikaa jakaa äitiyteen liittyviä syvimpiä epäonnistumisen kokemuksia ja häpeän tunteita. Toki myös niitä iloja ja onnistumisia, mutta erityisesti niitä mustemman sävyisiä pohdintoja. Yleensä kun kohtaa toisen vanhemman arjen tuoksinassa, lapset ovat aina menossa mukana ja harvoin tulee hetkiä, jolloin malttaa ja uskaltaa sukeltaa syvälle. Mökillä kun lapset olivat jo nukkumassa, sytyttelimme syksyn ensimmäisiä tuikkuja ja annoimme myrskyn piiskata ikkunoita ulkoa, tulla myös sisältämme siihen pinnalle ja hälvetä sitten. Eikä se tietenkään ole pelkkää häpeää ja epäonnistumista ja pahaa mieltä. Se on myös ja paljolti sitä, että näkee toisen ja kuulee toista ja kohtaa siinä. Antaa tunnustusta ja näkee myös oman toimintansa vanhempana siivilä jälleen roskista puhtaana.
Vierumäen-viikko olikin ihana päättää koko porukan yhteiseen retkeen Lemmenharjun luontopolun varrella olevalle ihastuttavalle Lemmensillan nuotiopaikalle. Vaikkeivät eväsleivät grillaamista kaivanneetkaan, tuli toi tunnelmaa, ja pyörähtihän lammella jokunen hopeaseppäkin meitä ilahduttamassa. Upea paikka, mietin, ja jäin haaveilemaan tulevista reissuista takaisin Vierumäelle. Viimeisenä iltana Anne sai minut vielä ylipuhuttua pyöräilemään muutaman minuutin matkan päähän Suurijärvelle pulahtamaan. Tai ylipuhumiseksi riitti sivuhuomautuksena äkkisiltään heitetty maininta siitä, että sauna on päällä ja että hän voi kyllä jäädä lasten kanssa… Ei muuta kuin tukka rullalle ja mökkipyörä kohti laiturinnokkaa. Vaikkei vesi lämpötilaltaan ihan siihen mukavuusalueelleni ulottunutkaan, suljen tämän pulahduksen kuikkineen ja auringonlaskuineen syvälle sydämeni kammioihin. Kuikista on videokin, täällä.
T. Eeppinen supertubettajaäiti.
Kiitos asianomaisille kaikesta. Ikuisessa kiitollisuudenvelassa tästäkin. Mutta tässähän sitä on elämä aikaa maksella – nämä ovat köykäisiä velkoja tällaiset.
