Kuukauden mittaiseksi venynyt radiohiljaisuuteni täällä blogin puolella ei valitettavaa kyllä johdu siitä, että romaanikäsikirjoitukseni editointi olisi pitänyt minut niin työn touhussa, etten muuta olisi ehtinyt ajatellakaan. Tasapainottelu tässä ajassa, joka ei ole enää talvea muttei vielä oikein kevättäkään, on kulunut yrittäjän vuotuisien veroilmoitus- ym. velvollisuuksien hoitamisessa (check!), ahnehdittujen leipätöiden suorittamisessa (osittain check!) sekä joogamatolle hiljalleen palaamisessa (i ha naa !!!). Täytin myös pyöreitä vuosia ja olen vihdoinkin 40! Vihdoinkin siksi, että mikä fiilis minulla ikinä nelikymppisyyteen on liittynytkin, olen tuntenut oloni sellaiseksi jo pidemmän aikaa. Ja 11. maaliskuuta nousivat myös numerot tilanteen tasalle. Kirjoitin pitkän julkaisun Instagramiin (tänne!) nelikymppisyyden ihanuuksista, mutta en nyt suinkaan toistele itseäni tässä.
Romaanikäsikirjoituksen etenemiseen liittyviä kuulumisia päivitän mielelläni myöhemmin, mutta halusin piipahtaa täällä kertomassa yhdestä ”eräkirjallisuuden” klassikosta, jonka luin tässä viimeisten parin viikon aikana! Laitoin eräkirjallisuuden lainausmerkkeihin, sillä silloin kun tämä teos on alkujaan 1930-luvulla julkaistu, ei kenties ole ollut olemassakaan genreä ”eräkirjallisuus”. Kyse on Wa-Sha-Quon-Asinin eli Harmaa Pöllön muistelmista Erämaan pyhiinvaeltajat (Pilgrims of the Wild, 1934).
”Levottomana panin merkille, että juna kaarsi yhä enemmän ja enemmän kaakkoon, kulkien taajaan asutun seudun halki: ne olivat ankeita maisemia. Siellä täällä kasvoi yksinäisiä puita; muodon perusteella pystyin päättelemään, että puut olivat alun perin huojuneet niissä mittaamattomissa metsissä, jotka kerran olivat peittäneet tämän seudun, ja minusta tuntui, kuin niiden orvossa ja turvattomassa ulkonäössä olisi heijastunut jotakin meidän omasta kohtalostamme.”
Takakansitekstin tietojen mukaan Wa-Sha-Quon-Asinin äiti kuului Amerikan alkuperäiskansoihin (apasseihin), ja isä oli skotti. Englannissa vietettyjen vuosien jälkeen Wa-Sha-Quon-Asin palasi Kanadaan 1900-luvun alkupuolella ja toimi suuren hopearyntäyksen jälkeen Kanadan erämaissa turkismetsästäjänä. Itseäni teoksessa ei niinkään kiinnosta kirjoittajan perimä eikä edes ajankuva vaan se perustavanlaatuinen arvojen muutos, joka Wa-Sha-Quon-Asinissa tapahtuu tämän syvennyttyä majavien elämään. Metsästäjästä tulee elämän puolustaja, ja yksityisen kokemuksen ohella Erämaan pyhiinvaeltajat tarjoaa mielenkiintoista näkökulmaa myös laajemmin luonnonsuojeluaatteen alkuvaiheisiin valtameren takana.
”Olin yksinäni seudulla, joka minulle merkitsi vierasta maata, ja päälle päätteeksi seudulla, jolla sinänsä oli tavattoman voimakas masentava vaikutus, tällä tuhotun ja hävitetyn metsän hautausmaalla, hakatulla, kiusatulla ja teurastetulla erämaalla, erämaalla, josta sen sielu oli revitty irti. Nämä seikat sekä majavia alati uhkaava vaara, joka kaiketi kävisi toteen jonakin päivänä, olivat jatkuvasti silmieni edessä. Ei näyttänyt olevan mitään ulospääsytietä, enkä tiennyt, millainen loppu olisi, tiesin vain sen, että jos majavat tapettaisiin, vaatisin kostoa, jolla olisi sellaiset seuraukset, että ne karkottaisivat minut ikuisiksi ajoiksi pois ihmisen olinsijoilta.”
Erämaan pyhiinvaeltajat on toki teos, jota on luettava ajallisessa kontekstissaan. Se väläyttelee silti yllättävän kirkkaita pohdintoja, jotka ovat sellaisinaan sovellettavissa myös tähän nykylukijan aikaan 90 vuotta teoksen ensijulkaisun jälkeen. Kanadan erämaiden ikimetsien hakkuut ja turkisriistan metsästäminen monen lajin kohdalla lähes sukupuuttoon ovat valitettavasti ajattomia aiheita, joihin ilmastonmuutoksen ja luontokadon kriittiseen tärkeyteen havahtunut lukija 2020-luvulla samaistuu. Niin monta kertaa olen miettinyt aiemminkin ja nyt jälleen: eikö ihminen ole lajina oppinut mitään? Kuinka paljon luontoa on tuhottava ennen kuin todella ymmärrämme, että sitä ei yksinkertaisesti ole varaa tuhota yhtään enempää?
”Joidenkin mielestä kaikki jäljellä olevat metsät olisi pitänyt käyttää taloudellisesti hyödyksi: heidän ohjelmanaan oli metsänistutus. Minä esitin omana mielipiteenäni, että metsänistutus, vaikka sitä suoritettaisiin tehokkaastikin, ei ollut luonnon suojelua, vaan menetetyn korvaamista, ja koska puun kasvaminen kesti lähemmän sata vuotta, metsänistutusajatuksen liiallinen julistaminen ainoana ennalleenpalauttamiskeinona itse asiassa merkitsi sellaisen laskun kirjoittamista kansakunnalle, jota ei voitaisi maksaa lähes vuosisataan, ja siihen mennessä minun ymmärtääkseni velalliset olisivat jo turvassa siltä ja vähät välittäisivät, kuka laskun maksaisi. Nämä uudet metsät, vaikka ne olivat yhtä välttämättömiä maaseudun kehitykselle kuin viljapellot, eivät koskaan korvaisi niitä mahtavia, suuripuustoisia metsiä, jotka ne sysäisivät tieltään, […].”
Tässä lukukokemukseni ruodinnassa esiin nostamistani ankeista aiheista huolimatta Wa-Sha-Quon-Asinin Erämaan pyhiinvaeltajat on ennen kaikkea elämää juhliva teos. Se on yhden miehen psykologinen matka itseensä ja suurempaan empatiaan. Lukija nauttii arvopohdintojen lisäksi myös aistivoimallisista kertomuksista Kanadan kaakkoisosien erämaista, pitkistä patikoista ja kanoottiretkistä, talvista erämaamökeissä – ja koko ajan seurana olevista luonnonvaraisista majavista.
Majavilla on teoksessa erittäin suuri rooli, ja majava onkin merkittävin tekijä, joka sai kirjoittajan muuttamaan elämänsä suunnan ja pyhittämään sen lopulta luonnonsuojelutyölle mm. Ontarion osavaltion riistanvalvojan ominaisuudessa. Kertomukset ihmisten yksilöllisistä kokemuksista muiden lajien kanssa kiinnostavat minua historiallisesta näkökulmasta; on äärimmäisen kiehtovaa havaita empatian erävoittoja ajalta, jolloin antroposentrinen maailmankuva oli nykyistäkin paljon kyseenalaistamattomampi. Ja tajuttuaan, että me olemme kaikki saman äitimaan jälkeläisiä tässä, ihminen on valmis tekemään mitä tahansa elämän puolustamiseksi – se on tärkeä viesti, jonka Wa-Sha-Quon-Asin teoksellaan välittää ja joka kuuluu kovaa ja kirkkaana liki sadan vuoden takaakin.
Spoiler alert!
Olin tietoinen jo teoksen lukemista aloittaessani spekulaatioista Harmaa Pöllön henkilöllisyyden autenttisuudesta. Todellisuudessa Wa-Sha-Quon-Asin on Hastingsissa vuonna 1888 syntynyt englantilainen Archibald Stansfeld Belaney, mutta tämä tieto ei silti mielestäni vesitä Erämaan pyhiinvaeltajien kristallista, syvintä olemusta.
