Lapsi lähti isovanhempiensa kanssa Lappiin, ja poikkeuksellisesti vietänkin lapsetonta kesäpätkääni heti kesäkuun tursahdettua vehreimmilleen. Ehkä hiukan katkeransuloisesti, paradoksaalisesti, hetkellisestä lapsettomuudestani toisaalta iloiten, toisaalta siinä rimpuillen kuulen juuri parhaillaan, kuinka jäätelöauto houkuttelee melodiallaan aurinkoisesta kelistä nauttivia pakastealtaidensa ääreen. Jäätelöauton jahtaaminen livekarttaa netistä seuraamalla on ollut yksiä hauskimpia yhteisiä kesäpuuhiamme, muistan. Ja mietin: onkin pitänyt tarkistaa, onko valikoimissa mehujäiden lisäksi muita vegaanisia vaihtoehtoja. En ole saanut aikaiseksi. En ole saanut aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään, mikä on tunne, ei vaan ajatus. Se on ajatus, jonka kanssa yritän jatkuvasti tehdä rauhan.
Kun arki on yhtä sälää ja aikataulua, minun on helppo tuudittautua itsepetokseen, jossa silitän itseäni myötäkarvaan kuiskailemalla lempeitä tarinoita siitä, miten ei tarvitsekaan saada kiskottua itsestään irti mitään luovaa. Miten joka päivä riittää se, että saan leipätyöni tehtyä, että saan lapsen kouluun ja ruokittua ja selviämään hengissä seuraavaan päivään, viikkoon, ikävuoteen. Että saan koiran ruokittua ja lääkittyä ja lenkitettyä, jumpattua ja juoksutettua vesiterapia-altaassa. Että saan itsenikin joogamatolle ja ruokittua ja ajoissa nukkumaan, ajoissa heräämään ja ajoissa ajoissa ajoissa joka paikkaan ajoissa. Että kaiken sen ajoissa olemisen väliin jää myös aikaa, sellaista aikatauluttamatonta aikaa lukea kirjaa, jumittaa aivottomana somen syötteiden virrassa ja toisinaan olla läsnä, olla äiti lapselle ja koiralle, puoliso puolisolle.
Riittäähän se herrajjestas. Me olemme kaikki hengissä täällä ja hyvinpä olemmekin, miksi se ei riittäisi? Mutta luovalle minälle se ei riitä. On kesken se vanha romaanikäsikirjoitus, joka on levännyt nyt kolme neljännestä vuotta ja johon vielä palaan, lupasin. On kesken se viime lukuvuonna luovan kirjoittamisen aineopintojen proseminaarissa aloittamani pienoisromaanikäsikirjoitus, jota on 80 liuskaa ja jonka hahmot huhuilevat minulle lähes päivittäin jostakin tajuntani alisesta tai missä he ikinä tällä hetkellä ovatkaan. On se uusi lastenkirjaidea, jossa ehkä parasta on tällä hetkellä filosofia siellä takana ja se hassunhauska sidekick, joka filosofiaa airuoi. Kyse on kuitenkin vasta ideasta, muistutan itseäni. Ja tätä proseminaarimmekin päätteeksi pohdimme: miksi kirjoittaminen on idean tasolla inspiroivaa ja todellinen intohimon alkulähde mutta käytännössä toisinaan silloin tällöin usein lähes aina tahmeaa kuin poskihampaaseen kolon lohkaissut toffee? Koska ideoiminen on ihanaa, siitä se johtuu. Ideoiminen on ihanaa, mutta kirjoittaminen on käytännössä suurelta osin hikistä puurtamista ja työntekoa. Ja työ on työtä, se ei useinkaan ole leikkiä – jota taas luova ideointi kaikessa lapsenmielisessä vapaudessaan on.
No niin. Rimpuilen siis kaikessa tässä liki koko kesäkuun kestävässä vapaudessani ja aikatauluttomuudessani. Itseäni arjessa riittämisestä kiitellyt tarinoitsija on omaksunut narratiiveihinsa aavistuksen ankaramman sävyn. Muistuttelee pirulainen kaikista niistä keskeneräisistä kirjoitushommista, heiluttelee toki porkkanaa ja lupaa: kyse on jälleen kerran ryhtymisestä. Kunhan vain ensin ryhdyt, huomaat miten kivaa se taas onkaan, kirjoittaminen. Miten se viekään jälleen mukanaan, miten maailmat imaisevat mennessään ja alat taas nähdä yhteyksiä kaikkialla kuin pölyhiukkasia, todellisuuden pinnan lävistävää hämähäkinseitteihin kiinnittynyttä glitterjauhetta.
Mutta sitä ennen pitää prokrastinoida. Tai mitä se on. Pyöritellä muutaman päivän sylissään aikaa, sylitellä sitä kuin puolivilliä kissanpentua, sillä se on tiessään ennen kuin huomaankaan. Pitää järjestää eteisestä talvikengät kaappiin, viedä elektroniikkaromu kierrätykseen ja pestä jok’ikinen pyykki. Istuttaa ne viimeisetkin salaatit ja basilikat taimilaatikkoon, googlettaa kaivopumppuja ja haaveilla riukuaidasta, opetella vihdoin käyttämään sitä viikkoja sitten hankittua nukkaleikkuria. Matkustaa tuosta noin vain hetken mielijohteesta airbnb-mökille ja jättää kaikki tekeminen ja tekemättömyys, tekemisessä ja tekemättömyydessä rimpuilu taakseen. Pähkäillä hetken verran pelkästään sitä, mikä lintu onkaan se harmaa ja solakka, joka on tehnyt pesän mökin hirsiseinälle (leppälintuhan se, paljastaa komeana paikalle suhahtanut koiras komeine nokikolarin naamatauluineen), ja hiukan myös sitä, milloin seuraavat pullakahvit keitetään.
Vaikeinta on löytää tasapaino. Mielentiloissani, utthita hasta padanghustasanassa, levon, työn ja muun puuhastelun välillä. Siellä missä luovuus elää ja voi hyvin. Ehkä raukeinta olisi myöntää: tasapainoa ei ole, tasapaino on illuusio. On vain valintoja ja niiden seurauksia. Sitä, miten itse kukin rauhansa kaikissa valintojensa seurauksissa löytää.
Käki kukkuu, suopursut ovat kukkeimmillaan, kaikkialla pelkkää rauhaa ja yksityisyyttä. Mökki keskellä soista metsää, ei ketään missään. Ehkä löydänkin oman rauhani työntämällä nenäni Brit Bennettin Äidit-romaaniin tai tupasvillaan, joka on nyt pörheimmillään. Ehkä.
