Tuntuu vaikealta kirjoittaa ilmastonmuutoksesta. Tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä kuulostamatta tuomiopäivän kellonsoittajalta, pessimismiin vaipuneelta ituhipiltä tai hurskastelevalta jeesustelijalta, sillä siltä minusta tuntuu, kun ajattelen ilmastonmuutosta. Tunnen olevani tuomiopäivän kellonsoittaja ja pessimismiin vaipunut ituhippi. Mutta kaikkein eniten tunnen olevani tekopyhä jeesustelija.
Kyse on siitä, että kun tietää niin paljon, sitä vähän uppoaa kaikkiin vaatimuksiin(sa). Vaatimuksiin siitä, miten elää kestävällä tavalla maailmassa, joka palaa ja hukkuu samaan aikaan. Ja nimenomaan siitä, että oma tunnepuoleni ei ole ehtinyt mukaan siihen paradigman muutokseen, jonka järki on jo vikkelänä uuden omaksujana kerennyt käsitellä.
Tuntuu vaikealta nykyään edes puhua ilmastonmuutoksesta, sillä jokainen ilmastonmuutosta käsittelevä puheenparsi ikään kuin hajoaa usvana ilmaan ellei sitä seuraa jokin konkreettinen toimi tai valinta. Ja ellei puhetta seuraa mitään konkreettista vaan puhe on, niin… pelkkää puhetta, ikään kuin alleviivaisin samalla siltä seisomalta hyväksyväni sen, että a) ilmastonmuutos etenee (vaikka ei se tietenkään hyväksyntääni kysele) ja sen, että b) en tee asialle mitään. Kauhistelen maastopaloja ja niiden vaikutuksia. Huolestun napajäätiköiden sulamisesta ja siitä, mihin jääkarhut sitten menevät. Ihmettelen, miten tehomaataloutta voidaan edelleen tukea näin paljon. Ja paheksun pikamuotia ja kaikkia sen eettisiä ja ekologisia ongelmia. Ja lopulta: jeesustelen. Jeesustelen, sillä niinpä. Tässä hyväosaisten marginaalissa, jossa olen ja jossa hyvin hyvin hyvin suuri osa tämän tekstini lukijoista on, on saavutettuja etuja, joista tämä marginaali ei kaikesta saamastaan tiedosta huolimatta ole valmis luopumaan.
Ja itse asiassa tämä on todella inhimillistä. Vaikka se on ällöttävää enkä hyväksy sitä itsessäni, hyväksyn sen, että se on inhimillistä ja että itsekin olen inhimillinen. Olenhan ihminen. Voin tehdä kaikenlaista pientä hyväosaisen pullamössöomatuntoni soimaavan äänen lievittämiseksi. Voin lahjoittaa luonnonsuojelujärjestöille, voin laskea hiilijalanjälkeäni. Voin kävellä ja pyöräillä autolla ajamisen sijaan ja voin jättää rotukarjan kaupan kylmähyllyyn. Voin repiä Fazerin muovisesta Dumle-kauravanukaspurkista pahvisen kääreen kovalla tohinalla irti ja lajitella ne erikseen, sillä itse purkki kierrätetään muovina kun taas purkkia ympäröivä kääre pahvina. Ja kansi tietysti metallina. Voin tehdä niin, koska itse asiassa en luovu juuri mistään, kun teen niin.
Mutta vaikka olen nykyään niin kovin t i e t o i n e n ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten yksittäinen kuluttaja voi valinnoillaan ja valitsematta jättämisillään vaikuttaa (jos ei nyt itse ilmastonmuutokseen niin ainakin hyvin pienelti kulttuuriin ja sen hyväksymiin arvoihin), miksi sitten, kysyn OI MIKSI SITTEN löydän itseni Cittarin urheiluvaateosaston pukukopista päälläni Pierre Robertin kahvinruskeat (vai olivatko ne sittenkin olive greenin väriset) ribbineuloksesta valmistetut pehmeääkin pehmeämmät urheilutrikoot ja saman malliston ribbitoppi, vaikka vaatekaappini aivan todella pursuaa kaikenlaisista aivan yhtä pehmoisista joogaan sopivista pukimista?
Luin alkukesällä Ville-Juhani Sutisen aivan järkyttävän loistavan esseekokoelman Hajonneen maailman käyttöohje (Into Kustannus 2023). Ja sanon järkyttävän siksi, että jo esipuheessaan ”Osaavatko kameleontit olla ihmisiksi?” Sutinen onnistui jotenkin samalla vastaamaan kysymykseeni OI MIKSI SITTEN mutta myös tökkimään tätä jeesustelevaa ituhippiä ja saarnaavaa maailmanparantajaa minussa. Istuin itse asiassa onnibussissa matkalla Helsinkiin tuolloin, muistan. Hikoilin korkealle etelään kiivenneessä paahteessa bussin oikeanpuoleisessa penkkirivissä ja vierittelin hikikarpaloita lapaluideni välistä lukiessani. Ajattelin. Olen juuri tuo ihminen. Ajattelin. Tosi moni meistä on juuri tuo ihminen. Ja maailmaa syleilevä ituhippi minussa järkyttyi. Onko tilanne todella niin paha, että maailmamme hajonneisuutta pitäisi uskaltaa katsoa suoraan silmiin, jeesustelematta, kulkematta epätoivoa lietsovien luontokato- tai äärioikeistolaismeemien kautta (Cittarin pukukopista puhumattakaan)?
”On masokistisen mukavaa lietsoa itsensä siihen vakaumukseen, että kukaan ei tee mitään ja maailma tuhoutuu. Niin minä itsekin ennen ajattelin. Enemmän kuin punnittu kanta se on kuitenkin lohdullinen vääristymä, joka tarjoaa vapauden vastuusta: miksi pyrkiä hyvään, kun kaikki on kuitenkin mennyttä? Maailmanlopun julistaminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on, jos maailma ei lopukaan ja on opeteltava elämään tuhon jälkien kanssa.” (Ville-Juhani Sutinen: Hajonneen maailman käyttöohje, s. 71.)
Sutinen lähestyy aihettaan, hajonnutta maailmaa ja siinä elämistä, moniaalta. Teksti on jouhevaa ja ajattelu särötöntä. Vaikken kaikesta a i v a n samaa mieltä olekaan, pohdinta on niin helposti lähestyttävää ja inhimillistä, nimenomaan inhimillistä. Mutta mikä tärkeintä: Sutisen esseitä lukiessani tuntui, että opin itsestäni jotain, ehkä muutuin vähän.
Järkeni, tuo erityisesti ilmastonmuutosasioissa kouluttamani aivojeni osa-alue tai ominaisuus, pyrkii alituiseen löytämään ratkaisua, onpa ongelma mikä hyvänsä. Olen pyrkinyt ratkaisemaan ilmastonmuutoksen ongelman päässäni järjelläni, ja kun en ole siihen pystynyt, on tunnepuoleni nostanut tassut pystyyn: antaudun, mitään ei ole tehtävissä! Koko aihe on toisinaan yhtä sotkuista villalankavyyhtiä. Vai hetkinen, olikos se villa nyt sittenkään se kaikkein kestävin vaihtoehto? Valinnat ovat täynnään paradokseja, olen itsekin yksi kävelevä paradoksi. Pierre Robertin joogatrikoot saattavat olla luomupuuvillaa, mutta eikös puuvillan viljelyyn kulu ihan hirveästi vettä? Eikä luomukaan ole kestävyyden näkökulmasta aina kiistämättä paras vaihtoehto, sillä luomuviljely voi edellyttää suurempaa viljelyalaa tavalliseen viljelyyn verrattuna, ja eikös joka tapauksessa ekologisinta ole käyttää niitä vaatteita, jotka itse kullakin on jo siellä omassa vaatekaapissa? (Pierre Robertin joogatrikoot ovat itse asiassa polyamidia, ja mitä se taas olikaan!?)
Ilmastonmuutokseen liittyvässä (ajatus)työssäni on ollut paljon ristiriitoja. Olen ajatellut, että posthumanistisen käsityksen ihmisestä osana luontoa (vrt. ihminen ja sitten on ne muut eläimet/luonto) omaksuminen ja syleileminen laajemmalti edesauttaisi halussa toimia luonnon hyväksi tai ei ainakaan sitä vastaan. Mutta Sutinen osoittaa, että tässäkin on paradoksinsa. Hän kirjoittaa mm. Islannin uudelleenmetsittämistä käsittelevässä esseessään sivulla 293: ”Onko hankkeessa kyse alueen palauttamisesta luonnontilaan, jonka ihminen turmeli, vai luonnon manipulointi? Kysymys nivoutuu erottamattomasti antroposeeniin. Jos ajatellaan, että ihminen on osa luontoa ja sen muutoksia, siinä tapauksessa metsien katoaminen oli luonnollinen tapahtuma ja siihen pitäisi sopeutua. Jos taas pidetään ihmistä luonnosta erillisenä, silloin metsätuho oli epäluonnollinen ja asiat voi yrittää palauttaa ennalleen. Hankalinta on se, että ryhtyessään uudelleenmetsittämään Islantia ihminen päättää olla sekä luonnollinen että epäluonnollinen. Tämä on yksi niistä paradokseista, jotka on vain hyväksyttävä.”
Muistikirjani on täynnä säkenöiviä lainauksia Hajonneen maailman käyttöohjeesta, mutta sen sijaan, että kirjoittaisin kaiken tähän nyt, annan mitä lämpimimmän lukusuositukseni tälle kirjalle oletpa sitten paljonkin ehtinyt hajoilla hajonneessa maailmassa tai et. Tämä on yksi niistä teoksista, joihin tekee mieli palata jonkin ajan kuluttua uudelleen tsekkaamaan, miten oma ajattelu on väliaikana kehittynyt ja mihin suuntaan. Lopetan tämän kirjoitukseni tällä kertaa jeesustelujeni sijaan Sutisen kaiken kätevästi kokoavaan ajatukseen sivulta 13: ”[L]uonto ja kulttuuri eivät ole erillisiä vaan kytkeytyvät toisiinsa niin monin tavoin, että ne ovat oikeastaan eri puolia yhdestä ja samasta järjestelmästä. Luonto vaikuttaa ihmiseen, ihminen luontoon, ja ihmisen muokkaama luonto vaikuttaa ihmiseen.”
Ja ps. En mahda itselleni mitään, tässä vielä yksi hyvä lainaus:
”Ympäristöä ja ilmastoa koskevat puhumisen ja toimimisen tavat ovat jo kauan sitten jakautuneet kahteen, ja tämä jako on viime aikoina entisestään voimistunut. Ihmiskeskeisessä tarinassa halutaan kuvitella, että maapallo on rajaton ja että se kestää lajimme puuhat nyt ja tulevaisuudessa. Luonnonsuojelullisessa populaarinarratiivissa sitä vastoin elätellään toivetta luonnon palauttamisesta ennalleen rajoittamalla ihmisen vaikutusta. Ensimmäinen vaihtoehto näyttää koko ajan vain todellisuuspakoisemmalta. Jälkimmäinen taas herättää hajonneessa maailmassa myötätuntoa, mutta siinäkin piilee omat ongelmansa. Ajatus siitä, että voisimme palata johonkin normaalitilaan, saattaa pahimmillaan estää meitä hyväksymästä vallitsevia tosiasioita. Maailmantuhoajan ja maailmanparantajan roolit ovat liian helposti saatavillamme. Niiden välistä pitäisi löytyä maailmaanmukautujan rooli. Todellisuuteen voi vaikuttaa vasta kun elää siinä todellisuudessa.” (s. 12.)
Ja pps. trikoot jäivät kauppaan.
