Lähdimme eilen huhtikuista lumituiskua uhmaten lapsen ja hänen pikkupikkuserkukseen hiljattain paljastuneen ystävänsä kanssa Naantaliin Luolalanjärven luontopolulle. Olen kulkenut Luolalanjärven ympäri kulkevan noin kolmen kilometrin pituisen reitin pari kertaa aiemmin, viimeksi kaksi vuotta sitten loppukesällä ja sitä edeltävästä kerrasta alkaakin olla lähemmäs 12 vuotta. Muistan sen siitä, että Luumu oli tuolloin aivan pieni pentu (phii!), ja kun hän ei ole jaksanut kävellä koko matkaa (no eikä!), olen häntä paikoitellen kantanut (voi pientä!).
Parillakin lintutornilla siunattua lintujen tarkkailuun aivan erinomaista reittiä voi lähestyä autolla kahdesta suunnasta, ja me jätimme auton lyhyen harhaanajon jälkeen pienelle parkkikselle osoitteessa Järveläntie 10. Huomasin, että Retkipaikasta löytyy hyvät ohjeet ja muutenkin kattava artikkeli Luolalanjärven luontopolusta. (edit. 8.4.2024: Ja vielä kattavampi, paikallishistoriasta kiinnostuneita hellivä artikkeli löytyy Esmeraldan eetos -blogista!) Paikan päällä tiheä lumisadekin loppui ja meillä oli lopulta aivan ihanteelliset patikkaolosuhteet. Lisäksi saimme todella rauhassa polulla kulkea ja eväspenkkejä hyödyntää. Kohtasimme vain yhden vastaankulkijan – ehkä koska oli perjantai ja vasta alkuiltapäivä, eikä kelikään nyt suoranaisesti imarrellut jo kovasti kevään lämpöä kohti kurottuvia mieliä(mme).
Ympyräreitti on ihana. Harmi, että pieni osa siitä kulkee hyvin lähellä vilkkaasti liikennöityä Armonlaaksontietä, mutta tämän kun jättää vähemmälle huomiolle, on reitti muilta osin erittäin viehättävä. Järven poikki kulkeva pitkä puusilta on kaunis ja jännittävä, ja monet hiljattain uusitut taukopaikkarakenteet (muun muassa upealla näköalakalliolla!) kutsuvat pitämään evästaukoa vähän väliä. Ja evääthän ovat erityisesti lasten kanssa patikoidessa muistilistan kärjessä. Ruokatermarissa oli jälleen kotona mikrossa lämmitettyä makaronilla jatkettua vegaanista herkkusienibolognesea, eikä kahdesta kokonaisesta suklaakeksipaketista jäänyt muruakaan jäljelle.
Järvi kosteikkoalueineen on tärkeä tietysti linnuille, ja viime viikkoina täällä etelässä rytinällä käynnistynyt kevätmuutto näkyi myös Luolalanjärvellä ja erityisesti Laidunpolun varrella sijaitsevasta lintutornista käsin. Lapsen kummisedältäni saamilla pikkukiikareilla näin muun muassa kevään ensimmäiset västäräkkini, punarintani ja telkkäni, ja muitakin paluumuuttajia sulapaikoilla jo oli, sinisorsia ja kurkia nyt ainakin. Retkiseurueeni ei nähnyt varmaan yhtäkään lintua, sillä lintubongauksen sijaan miniserkukset keskittyivät enemmän juoksemiseen, piileskelemiseen, painimiseen ja alamäkien rymyämiseen pehmeässä hangessa kylkimyyryä kerien. Näihin muun muassa.
Tänä aamuna olikin lauantaiksi varhainen herätys, kun hain lapsen ensin miniserkkunsa luota yökylästä, josta jatkoimme matkaa Piikkiöön hänen koripalloturnaukseensa. Tietynlaista nostalgista… jos ei nyt hohdetta niin jotain värähtelyä kuitenkin oli palata Piikkiön liikuntahallille niin monen vuoden jälkeen. Kävin nimittäin Piikkiössä yläasteen, ja kaikki (ällöttävät) liikuntatunnit pidettiin tässä samaisessa hallissa. Samassa hallissa, jossa lapseni pelasi nyt koripalloa, olen itse pelannut jokusen vuoden lentopalloa, ja nyt kun katsomon yläparvella tarrauduin vähiin jääneiden unien ja aamun kylmänhorroksen ajamana yhä tiukemmin villapaitani ylipitkiin hihoihin ja termosmukiini, oli siinä jotain. No olkoon hohdetta sitten. Nostalgista hohdetta oli, ja mietin. Mietin, että jos jotakin voisin sanoa sille 15-vuotiaalle itselleni, joka olin, sanoisin, että hyvin se menee. Että tulee olemaan ihmisiä, jotka rakastavat minua. Että tulee olemaan ihmisiä, joita rakastan. Ja että tulee aika, jolloin rakastan myös itseäni.
Västäräkistä vähäsen… tai vähäsen enemmän. Omalla pihalla talviruokinta sen kuin jatkuu siinä missä talvikin näköjään. Ripustin Härkätien ympäristönsuojeluyhdistyksen järjestämissä linnunpönttötalkoissa lapsen kanssa rakentamamme pöntön metsänrajaan ja siirsin myös lapsen pappansa kanssa viime vuonna tekemän rakkaudenpesän hieman etäämmälle, jos saisimme tänä vuonna useampaan pönttöön asukkeja. Viime vuoden saldo oli yksi kolmesta. Lintujutuista tulikin mieleeni, että latasin YouTubeen jälleen ilahduttavan kohtaamisen hippiäisten kanssa. Luumu ei ollut lintuhetkestä niin mielissään mutta keksi sitten kärsivällisyytensä loputtua omaa puuhaa.
