Vietimme eilen Luumun kanssa tyttöjeniltaa, ja vaikkei Luumu tyttö olekaan, tuskinpa pappa pahastuu etuoikeudesta osallistua nelikymppisen toisinaan itsensä edelleen ihan(aksi) tytöksi tuntevan naisen omaan aikaan, joka sisälsi kolme leffaa (Nyad, The Lost City, To the Bone), yhden jakson Mullan alla -sarjaa, jättilautasellisen vegaanista carbonaraa, ehkä neljä lasia punaviiniä, pussillisen Porvoon lakritseja sekä iltakävelyä lukuun ottamatta taukoamatonta sukankudontaa (Joukahainen, Jenna Kostetin Neulottu Kalevala -kirjasta). Jo aiemmin viikolla merkkejä itsestään antanut neuloosi äityi niin pahaksi, että kömmin sänkyyn vasta aamukolmelta!
Onneksi sain nukkua. Vaikka yritänkin nykyään priorisoida myös arjessa unen määrää ja laatua, ei se edelleenkään ole itseni kaltaiselle yökukkujalle helppoa (eikä valitettavasti myöskään aina ensisijaista). Nukun arkena liian vähän, eikä kuudesta seitsemään tuntia vain riitä minulle. En siis yleensä muista uniani, mutta nyt kun sain nukkua, olin aivan haltioissani sisällöstä, jota alitajuntani minulle aamun tunteina tarjosi.
Unessani asuin jossain lämpimässä maassa vanhassa talossa, jossa oli upea hoitamaton ja siis monimuotoinen puutarha. Pidin puutarhassani suosittua bistroa, jonne turistit jonottivat syömään ja viihtymään. Minulla ei kuitenkaan olisi ollut aikaa jäädä asiakkaiden kanssa juttelemaan, sillä puutarhaan oli päässyt kissa, joka aikoi saalistaa sattumalta juuri tuona päivänä puutarhassa aikaa viettävät harjalinnut, joilla oli ihania pieniä juuri kävelemään oppineita poikasia. En kyseenalaistanut unessani sitä, miksi poikaset kävelivät kuin kanat eivätkä lentäneet niin kuin harjalinnut enkä myöskään sitä, että heidän päälaellaan oli vain yksi suuri oranssi sulka, joka pyöri tuulessa kuin propelli.
Unet ovat mielenkiintoisia yleensä vain näkijälleen, joten otan tietoisen riskin olla nyt puuduttava ja tylsä omaan napaansa tuijottelija paljastaessani uniminäni edesottamuksia. Ajattelen kuitenkin, että tämä uni kertoo aika tarkkaan siitä, missä juuri nyt identiteettini aallokossa seilaan, mistä ne tärkeät sydämenasiat löytyvät. Heikompien puolustamisesta, elämän vaalimisesta, luonnon (monimuotoisuuden) suojelusta.
Pidän kissoista, totta kai. Minulla oli vilkas ja hassu jotenkin koiramainen maatiaiskissa Napsu ollessani kahden–kolmenkymmenen ikäinen. Napsu kuoli kymmenenvuotiaana äkilliseen lymfoomaan mutta ehti elää elämänsä viimeiset vuodet vapaaherrana pihapiiristä hiiriä pyydystellen. Kissuuttaan toteuttaen, lajilleen ominaiseen tapaan, vaikka elikin suuren osan elämästään ensin kerrostalossa ja ulkoili vain valjaissa. Ajatukseni ovat muuttuneet paljon. Olen muuttunut niin paljon. Enää en päästäisi kissaa vapaaksi luontoon, sillä kissa ei sinne kuulu. Kissa tappaa luonnonvaraisia eläimiä ja heidän poikasiaan, hankaloittaa muutenkin yhä ahtaammiksi käyviä pesintä-ja lisääntymisolosuhteita.
Elämän vaalimisesta tuli mieleen tässä hiljattain lähimetsässä tehty ilkivallanteko. Tiedän miltä tuntuu järkyttyä ”sydänjuuria myöten”, sillä tällaisten elämää tuhoavien harkitsemattomien ja ajattelemattomien tekojen jälkien todistaminen tuntuu painavana iskuna paikassa, jossa sydämen juuret olisivat, jos sydämellä sellaiset olisi.
Halloweenin aikaan lähimetsästämme oli pieneltä parin aarin alueelta katkaistu ohuita nuoria mäntyjä rumasti, niin rumasti jätetty melkein puolimetriset nirhityt kannot pystyyn ja mäntyjen ruumiit nostettu köyttä ja mitä lie apuna käyttäen jonkinlaisen hirsipuun näköiseen muodostelmaan. Tämä oli niin monin tavoin nimenomaan järkyttävää. Koko sisukseni järkkyi, kun joku oli omavaltaisesti päättänyt lopettaa puiden elämän, rakentaa niistä jonkinlaista tappokoneistoa muistuttavan hirvityksen (erityisesti tässä maailman ajassa aivan järkyttävää!) ja tähän vielä ihmiskeskeinen näkökulmanikin: joku on kajonnut minulle rakkaaseen maisemaan, tuhonnut sitä. Joidenkin päivien kuluttua tieto asiasta oli edennyt kaupungille asti, ja alueelle oli kiinnitetty useita tiedotteita rikoslain luvun 28 pykälän 11 vastaisesta toiminnasta, joka viittaa nimenomaan hallinnan loukkaukseen. Ilman maanomistajan lupaa eläviä tai kuolleita puita ei saa kaataa tai vahingoittaa eikä niistä ei saa ottaa oksia, kaarnaa, käpyjä eikä muita puun osia. Eikä toisen maalle saa rakentaa niin, että siitä jää pysyviä jälkiä.
En rehellisesti juuri edes ajatellut tätä rikosta maanomistajan hallinnan näkökulmasta. Mutta tietenkin. Tietenkin siinä missä minun tontillani kasvava omenapuu tai paju on minun hallinnassani, vain minä voin päättää sen elämästä tai kuolemasta. Samalla tavalla nämä lähimetsän puut kuuluvat kaupungille, eli vain kaupunki voi lain mukaan päättää niiden elämästä tai kuolemasta. Rautalankatasolla hyvin yksinkertaista. Mutta kun avaa käsitteitä vähääkään, kaikki yksinkertaisuus katoaa. Jos kaupunki päättäisikin elämän sijaan kuoleman puolesta (kuten surullisenkuuluisassa Stansvikin-tapauksessa Helsingissä), kenen etu menee edelle, kuka ylipäänsä on kaupunki jolle tällaista elämän jatkuvuutta koskevaa päätösvaltaa annetaan – metsän ja sen kaikkien asukkaiden (myös puiden) itseisarvosta puhumattakaan.
Syyskuun lopussa täällä Vanhalinnassa tehtiin ojienparannustöitä. En tiedä tästä mitään muuta kuin mitä omilla silmilläni näin. Ojia kaivettiin auki, kasvillisuutta poistettiin ja jotain putkiakin jonnekin lisättiin. Myös meidän tonttiamme reunustava oja (jonka pientareita vielä joskus laiskasti silloin tällöin olen kukintojen päätyttyä leikannut) kaivettiin auki ja pajukkoa raivattiin Härkätietä reunustavien suurten koivujen välistä kovalla kädellä. Naapurilta kuulin, että jokimaiseman näkyvyyden parantamiseksi tätä oli toivottu. Ymmärrän. Nautinhan itsekin keittiön ikkunasta avautuvista Aurajokinäkymistä pitkälle kartanon maille ja jokilaakson myötäisesti melkein Metsämäkeen asti.
Mutta elämänvaalija minussa taas vähän järkyttyy. Ei ihan niihin sydämen juuriin asti mutta kuitenkin jonnekin sinne kurkun tienoille, jossa vellovan kauhun sijaan on limakalvoilla ärsyttävästi poukkoilevaa ristiriitaa. Museotien historiallinen maisema? Toki. Upea kulttuuriperintö, jota ihastella niin tieltä kuin omasta ikkunastakin käsin? Kyllä. Mutta entä pajut? Entä pajujen elämä? Onko pajuilla itseisarvoa? (Yhteiskunta vastaa tähän selvästi ei, sillä paju on puidemme joukossa yksiä useimmin roskapuiksi lueteltuja.) Entä pajujen merkitys muille eliöille? Pajukko tarjoaa suojaa pikkulinnuille. Ja keväällä varhain kukkivat pajut ovat yksiä tärkeimpiä ravinnonlähteitä ensimmäisinä herääville kimalaiskuningattarille. Kevään ankarissa olosuhteissa tarvitsevat kuningattaret helppoa energiaa pesäpaikan etsimiseen ja yhdyskunnan perustamiseen. Kärjistäen: jos ei ole pajuja, ei ole kimalaisia, ei ole pölyttäjiä, ei ole mustikoita. Ja hirveintä on, että mikä tahansa osa tästä karrikoimastani ketjusta voidaan vaihtaa mihin tahansa ja se on totta. Niin kauan kuin priorisoimme maisemoinnissa (tai puutarhan hoidossa tai rakentamisessa tai infrastruktuurissa tai tai tai) estetiikan, niin kauan yhtälön lopputulos on yhtä kuin ei ole. Appelsiinimehun saatavuusongelmat on yksi esimerkki tästä. Eikä estetiikka tietenkään ole ainut arvo (eikä sekään yksinomaan sellaisenaan paheksuttava). Tällaisia haitallisia arvoja ovat myös ja erityisesti talouskasvu, mukavuus, saavutetut edut, statussymbolit, yleisesti hyväksytty ja tavoiteltava keskiluokkainen elämäntapa. Esim nämä.
Räntiksihän tämä meni. Elämään ja kimalaisiin liittyen kerron vielä yhden tarinan sydänjuureni järkyttäneestä tapauksesta lapsen jalkapalloturnauksen yhteydessä kesällä. Huomasin kimalaispesän buffetrakennuksen sokkelin ja hiekkaisen maan välisessä rajapinnassa. Kimalaisten pesähän on usein pelkkä pieni reikä tai aukko, rakenteissa tai useimmiten maassa vaikkapa kivenkolossa. Ihastelin suloisia ilmassa touhukkaina leijailevia palleroita ja muistelin kesää parin vuoden takaa, jolloin sain seurata mantukimalaisten pesäpuuhia lähietäisyydeltä omalla terassillani. Pelien tauottua tuli buffettiin asiaa… ja mitä ihmettä? Joku *voimasanavoimasanavoimasana* oli peittänyt kimalaisten pesäaukon pyyhkäisemällä siihen hiekkaa päälle! Kimalaiset pörräsivät pesänsä edustalla hädissään tai mistä minä tiedän missä tunnetilassa he siinä pörräsivät, mutta tosiasia oli se, että missä äsken oli ollut pesä, sitä eivät kimalaiset enää löytäneet. Järkytyin. Siis aivan sydänjuuriani myöten. En muista lensikö kädestäni mokkapala tai pahvimukillinen kahvia johonkin, kun aloin kaivaa pesää tikulla auki. Maan uumenista pölähti hiekkaisia kimalaisia, eläviä olentoja, joiden kuolemasta joku *voimasanavoimasanavoimasana* oli juuri harkitsematta päättänyt. Siis huomasitteko te, että tässä on kimalaisten pesä? kysyin buffetista. Joku oli juuri peittänyt sen hiekalla, sitä ei saa peittää, sanoin. Yritin hakea ääneeni vakautta ja asiallisuutta mutta silti sellaista jämäkkyyttä, että jestas sentään, tämä on tärkeä asia ja on meidän kaikkien vastuulla nyt valvoa, ettei kukaan peitä sitä enää.
Kuitenkin tärisin vielä pitkään. Söin sitä mokkapalaani tai sitä jäätelöpuikkoani tai mitä sitten ikinä söinkin ja yritin helliä sydämeni juuria, päästää irti järkytyksestäni ja jatkaa elämää. Silti mietin. Kaikenlaista mietin siinä(kin) järkytyksessäni harkitsemattoman, elämää kohtaan tehdyn rikoksen äärellä. Olenko jotenkin yliherkkä, joku herkkis, joku kukkahattutäti, joille itsekin nuorempana säälien naureskelin? Miksei kukaan muu järkyty tällä tavalla? Eivätkö nämä asiat ole kenellekään muulle tärkeitä? Eikö kukaan välitä? EIKÖ KUKAAN TAJUA MITÄÄN? tekisi mieli huutaa.
En ole yliherkkä. Olen herkkä ja empaattinen ja kasvanut nuoruusvuosistani, saanut tervettä näkökulmaa. En voi tietää, kuinka paljon kuka mistäkin asiasta järkyttyy ja mikä on kenellekin tärkeää. Muiden tunteet eivät useinkaan näy päällepäin. Monikin välittää, ja niitä jotka eivät välitä, en saa omalla järkyttyneisyydelläni välittämään yhtään sen enempää. Voin ainoastaan kääntää huomioni siihen lempeyteen itsessäni, joka saa minut valitsemaan elämän, toimimaan elämän hyväksi, mahdollistamaan elämää. Ja vähentää rimpuilua kahtiajakautuneen maailman rajapinnassa luottamalla siihen, että arvoni ovat hyvät. Ja kun toimin näiden hyvien arvojeni mukaisesti, hellin samalla itseäni, toimin samalla itseni hyväksi.
Vanhalinna, syyskuu 2023.
Tulin, näin, ränttäsin. Ja olen nyt aika väsynyt. Onneksi voin jatkaa eilisellä ihanan tytön oman ajan linjalla ja kääntyä joko lähimetsässä kävelyn, neuletyön jatkamisen, romaanin lukemisen tai uuden lastenkirjakässärin kirjoittamisen puoleen. Katsella takkahuoneen ikkunasta sinitiaisia ja silittää vähän sylissä tuhisevaa Luumua. Suklaatakin on vielä.
Aiheeseen liittyen ensinnäkin lämmin suositus jo nyt äsken kuuntelemalleni Elisa Aaltolan Puhe eläinten puolesta -teokselle. Tulen ostamaan kirjan myös omaan hyllyyni ja tekemään siitä yksityiskohtaisemman arvion/tekstin. Toiseksi arvoni johdattivat minut tällä viikolla metsäekologian perusteiden opiskelun pariin, ja vaikka kotona vitsailemmekin tulevaisuudestani kääpälogina (olisin kääpälogi niin mieluusti!), olen ensi sijassa kiinnostunut asiantuntemukseni (muodollisesta) lisäämisestä paikallisen ympäristönsuojelutoiminnan ymmärtämiseksi ja siihen osallistumiseksi. Mutta mistä sitä tietää. Kenties löydän itseni vielä eläkeiän kynnyksellä jostain metsäekologian tutkinto-opiskelijoiden bileistä. Elämä on mysteeri, se on ihme ja sitä ihmettä meidän on vaalittava.
Kuvissa
1-5 Rakas lähimetsä ja yksi sen tarjoamista ekosysteemipalveluista: suppikset! Kuvat kahden viikon takaa lokakuun lopusta, jolloin suppilovahverot olivat jo ainakin kertaalleen jäätyneet, mikä ei onneksi näiden sienien hyödyntämistä haittaa ollenkaan. Kaksi eri reissua, toisen kerran pyöräilin lähemmäksi. Korillisen polkupyöräni kanssa tunnen mummoutuvani yhä syvemmin. Ihanaa. Kun syliini putoaa jostain joskus vielä pärekori sienien ynnä muun sellaisen poimimiseen, mummoutumiseni on täydellinen.
6 Mitäs me tytöt?
