Haikeaa on. Kuin koulut olisivat alkaneet keskellä kesää, vaikka sade ropsiikin tuon tuosta peltikattoon, noroaa räystäiltä ja kiemurtelee tulvina pitkäksi venahtaneella sammalnurmella. Tuuli riepoo, vetää paljaat kesävarpaat kippuraan lautalattialla ja saa haikailemaan villasukkien perään, käden tapailemaan tuikkulaatikkoa kohti. Puna pikkuhiljaa pyöristyvien omenoiden poskilla kuiskailee jo lähestyvistä piiraista, vadelmien aika on ohi ja viimeinen mansikka mätäni penkkiin. Ensimmäiset kantarellit taipuivat jo kastikkeeksi eikä mieli malta jättää mustikoita metsään, vaikka pakkaseen ei enempää mahdu. En malta, maltanko. Sanon sen. Nyt sanon. Nyt.
Syksy.
Retkeilemme vielä, lupaan sen itselleni sekä lapselle. Kohta kun ei ole enää hyttysiä, on laavussakin jälleen mukava nukkua. Ja on siinä puolensa, niin kuin kaikessa. Arjessa. Aikaiset aamut ja tunne siitä, että saavuttaa voi mitä tahansa. Energia, puuhakkuus, valtava inspiraatio ja voima. Se rutiinien ja toiston synnyttämä. Kun mieli on levännyt ja kyllääntymiseen asti rentoutunut. Kun ideat sinkoilevat laiskanpulskean kesän jäljiltä virkeinä ja voimallisina, sellaisina kuin ukonilmat näinä elokuisina päivinä. Silloin… tällöin, nyt.
Enkä silti mahda itselleni mitään. Olen mustikassa, näissä viimeisissä, kykin pienen pihlajan alla kaatosateessa keho ainakin kolmella mutkalla ja kuuntelen Jane Goodallin, Douglas Abramsin ja Gail Hudsonin Kirjaa toivosta. Goodall kertoo kaikenlaisia tarinoita siitä, kuinka ihmiset löytävät merkityksellisyyttä ja toivoa vaikeimmissakin olosuhteissa, ja kun hän kertoo tarinan vanhasta harmaavalaasta ja jonkinlaisesta syvästä yhteyden hetkestä kahden eri lajin välillä, en mahda itselleni mitään. Purskahdan itkuun. Haukon henkeäni kuin ilmassa olisi liikaa happea keuhkojeni käsitellä. Olen niin voimallisesti läsnä kehossani, tässä kosteassa metsässä jossa olen, joka olen, ja aivan pienen hetken tuntuu siltä, kuin kaikki tärkeä olisi tässä. Ehkä haikeus on sitä, että hetkittäin ymmärtää, miten paljon on onnea osakseen sittenkin saanut.
Kuvissa:
1-4 Ensimmäisenä kouluaamuna kouluunsaaton jälkeen tassuttelimme Vanhalinnaan kesälaiturille nauttimaan kesäaamusta ja tervehtimään kesälaitumella lekottelevat kesälampaat.
2 Toisena kouluaamuna tuntiviisari näytti enemmän seitsemää kuin kahdeksaa ja oli jo selvästi enemmän syksy.
