Olen tehnyt viime viikot niin paljon töitä, etten ole jaksanut pakata telttailu ja tai patikkakamppeita sen vertaa, että olisi edes piipahtanut yöpymässä luonnossa. Masentavaa, ja olen ollut asiasta vähän kiukkuinenkin. Vihainen, jos nyt ihan suoraan sanon. Itselleni tietenkin. Töilleni totta kai. Vaikka ansainnan näkökulmasta töitä on toisinaan paiskittava ja jestas sentään. Pitäähän sitä olla nöyrä ja kiitollinen siitä, että asiakkaani tilaavat minulta käännöksiä vuosi toisensa jälkeen jestas sentään sanoinko jo että jestas. Niin että mitä tässä valitan, ei kukaan tykkää valittajista ja vielä vähemmän kukaan tykkää tyhjän valittajista, sellaisista, joilla on asiat kuitenkin ja loppuviimein ihan hyvin. Niin.
Samanlainen retkeilyttömyyden masennus on vaivannut minua muinakin kesinä, muistan. Mutta ehkä kyse ei olekaan siitä, etten ole jaksanut vääntäytyä tarpeeksi luontoon. Ehkä työkiireistä tai niiden aiheuttamasta väsymyksestä tai mistä milloinkin ikinä johtuva kiukku (tai viha) onkin oikeasti surua. Surua siitä, että kesä kuluu vaikka vastahan se alkoi.
Kirjoitin viimelauantaista Nauvon-kirjoitustani esitelleeseen Insta-julkaisuuni ”Ihana heinäkuu! Ja jestas miten se on jo puolessa. Hämärä hiipii jo keskiöihin, kohta on taas yhdeksän kuukautta loskaa vai miten se meni.” My words exactly. Miten masentavaa! Nämä ovat todellakin kesän vaivihkaista kulumista surevan ihmisen sanoja. Samalla mietin: mutta enhän minä ole tuollainen, noin pessimistinen ja latistunut/-ava. Voi Janina. Kyllä sinä olet, varmasti jokainen meistä on joskus, mutta mikään ohimenevä tunne tai pitkäikäinen piirrekään ei onneksi ole koko totuus, the big picture eikä tarotkorteista luettu kivettynyt kohtalo.
Tällä viikolla kiireet ovat ajoittain hellittäneet ja telttaa on kaivettu tohinalla esille. Viimeksi kirjoitin retkeilyjuttujamme tähän postiini, ja sen jälkeen retkeilimmekin toukokuun lopussa Kurjenrahkan kansallispuistossa Lakjärven laavulla. Kaikki retket eivät tietenkään jää hehkumaan kirkkaina ja ikimuistoisina, mutta tästä Lakjärven-retkestämme en todennäköisesti koskaan tule unohtamaan sitä, miltä tuntui kantaa kahta rinkkaa melkein koko viiden kilometrin ympyräreitin ajan. Toista selässä, toista käsivarsilla sylissä. Kokemus, jota ihan jokaisessa elämyspajassa ei hoksatakaan myydä… mutta kaikesta oppii.
Kurjenrahkan kansallispuistossa varmasti suosituin ja vesistöineen sekä vaihtelevine maisematyyppeineen ehkä esteettisin reitti on noin kuuden kilometrin pituinen Savojärven kierros. Jos erityisesti vilkkaina kesä- ja loma-aikoina kanssapatikoitsijoita kuhiseva Savojärvi kyllästyttää, lähellä sijaitseva Pukkipalon reitti on oiva vaihtoehto vaikkapa lasten kanssa kierrettäväksi. Matkan varrella on laavua ja monenlaista levähdyspaikkaa, upeaa maisemaa ja näköalaa tallettaa sinne sielun syövereihin pitkiksi talvikuukausiksi (no niin taasko se pessimismiin vajoava nostalgia nostelee päätään, en anna periksi sille).
Kävin tosiaan vuodenvaihteen tienoilla itsekseni kävelemässä kaikenlaisia pikkureittejä pisin maakuntaa ajatuksenani kartoittaa meille täksi kesäksi sopivia ensipatikkakohteita. Vaikka olemme telttailleet sekä patikoineet paljon, telttailun ja patikoinnin yhdistelmä on meille kummallekin vielä suht tuore. Lapsi sai lainaan tädiltäni vanhan lasten rinkan, ja jos aiemmin kohteitamme ovat rajoittaneet se, etten jaksa kantaa kahden ihmisen kaikkia yöpymisromppeita sapuskoista ja vesistä puhumattakaan (herra ja rouvakin tietää että olen kyllä yrittänyt), nyt emme olisi autonkantaman rajoittamia.
No. Rinkka osoittautui meille kuitenkin vielä suureksi emmekä saaneet säätöjä kuntoon edes kevyiden tavaroiden kuljettamista varten. Vastuullinen, järkevä ja ennakoiva aikuinen olisi varmasti tämänkin asian testannut ja todennut hyvissä ajoin, välttänyt riskit sekä sen, että joutuu sitten itse kantamaan sekä rinkan että sisällön (ei sentään lasta enää, joskin tulihan sitä lastakin kannettua liinassa hyvä tovi aikanaan). Mutta koska minä en ole se aikuinen, me lähdimme metsään asti toteamaan asian. Onneksi matka oli kohtalaisen lyhyt… ja löytyihän tästäkin kokemuksesta kultainen reunus. Mietin: kun joskus tulevaisuudessa patikoin kantaen vain yhtä rinkkaa ja vain omia tavaroitani, on se varmasti keveää kuin nastakehrääjäin soidin koivikon katveessa.
Kommervenkeistä huolimatta en silti tätäkään kokemusta vaihtaisi – ei sillä että sellaista tilaisuutta elämässä koskaan tarjoutuisikaan. Ihanaa on kävellä. Vapautta on kävellä. Vapautta on laskea kantamukset ja huolet ja pää sinne minne huvittaa ja päästää irti surusta sitä kohtaan, mitä ei ole. Sillä paljon on. Koko ajan on silti aivan valtavan paljon.
Kuvissa:
1–4. Patikoiva ihminen on kuvauksellinen ihminen.
5. Olen vasta hiljattain oppinut, että kansallispuistoissa on polttopuita, vesipisteitä ja muutenkin infra kunnossa. Tai lähtökohtaisesti näin.
6–7. Teltassa on tunnelmaa.
8. Joonatan Tolan teokset ovat hulluja ja ihania. Ensimmäinen osa Punainen planeetta oli ihan älyttömän hyvä, kamala ja kaunis samaan aikaan. Ja pirun hauska. Yhdistelmä, jota ihan jokainen kirjailija ei hallitse.
9–10. Ruokailutottumuksiltani hyvinkin epänormatiivisena (vegaanina pätkäpaasto)ihmisenä aamupalan valmistaminen ja syöminen retkellä tuntuu kovin rituaalinomaiselta. Syöminen on kuitenkin kivaa ja erityisesti luonnossa se on erityisen kivaa. Lupasin kuitenkin lapselle, että oli muuten sitten viimeinen puuroaamiainen tämä.
11–12. Rinkaton ja sen äiti. Tästä kantamushärdellistä oppineena pärjäämme jatkossa yhdellä aikuisten rinkalla (minun selässäni) ja yhdellä 25 litran päivärepulla (lapsen selässä).
13. Perus. Otan aina kuvan pitkospuista. En mahda itselleni mitään.
14. Keveää kuin nastakehrääjäin soidin.
15. Metsäsittiäinen!
