Hei heinäkuu! Meillä on lapsen kanssa yhteistä kesää hänen Lapin-reissunsa ja muiden kesälaidunhumputtelujensa jälkeen nyt viikko takana. Oman yrittäjyyteni yhdistäminen kotona lomailevan melkein kakkosluokkalaisen (tähänkin iso kysymysmerkki ja huutomerkki ja oliko niitä muitakin hämmästystä ja epäuskoa ilmaisevia välimerkkejä?!) kesälomailuun on toisinaan haasteellista, mutta työmääräni sekä työskentelyaikani joustavuuden ansiosta kysymys on lähinnä vuorokauden hereilläoloajan luovasta suunnittelusta sekä pikemminkin filosofisen tason haasteista aitoon, kuuntelevaan ja uteliaaseen läsnäoloon liittyen kuin todellisista, konkreettisista ongelmista. Niinpä pulahtelimmekin viime viikolla puolilta päivinä Littoistenjärveen, kun taas työt joutivat pääosin odottaa iltoihin.
Uimisen, rannalla loikoilun ja rannalla eväiden syömisen ohella rakastan kesässä sen löysiä päivärytmejä. Koulujen ja nyttemmin harrastustenkin jäätyä kesätauolle, päivässä vaan on enemmän joustoa ja luppoaikaa (ja enemmän levännyttä mieltä). Onkin ihanaa tarttua kirjaan pitkin päivää, silloin tällöin lukea luku taikka kaksi.
Oltiinkin lapsen kanssa kummatkin todella innoissamme, kun postilaatikkoomme tipahti ystäväni Anne Muhosen (jonka taianomaista kädenjälkeä ovat myös Koppis-kirjojemme kuvitukset) uusin sarjakuva-albumi Löytäjä saa pitää – Monstera deliciosa 1 (Hertta Kustannus 2023). Osasin odottaa viihdyttävää lukumatkaa, sillä olinhan ihastunut Annen lempeään ja oivaltavaan kerrontaan jo erityisesti Älä unohda minua -sarjakuvaromaanin (2021) ja Universumin avain -sarjakuvateoksen (2017) yhteydessä. Löytäjä saa pitää onkin lunastanut meillä paikkansa teoksena, johon lapsi haluaa tarttua yhä uudelleen ja uudelleen. Jopa siinä määrin, että kun teimme tätä blogitekstiäni varten lähimetsän kalliolle pienen kuvausretken, hän kysyi että mekö niinku vaan leikitään että me luettais sitä kirjaa mut ei niinku oikeesti lueta vai. Näin ääneen sanottuna se kuulostaakin aika typerältä, vai mitä. Leikki sikseen ja lukemaan siis.
”Kun Alaska ja hänen kaverinsa Skippy ja Moussa löytävät ulkoa sekä erikoisen kiven että pienen peikonlehden, kukaan ei osaa arvata, millaiseen seikkailuun löytö heidät vielä johdattaa”, teoksen takakannessa kerrotaan. Tarina sijoittuu monin yksityiskohtaisin jäntein alakoululaiselle tunnistettavaan arkitodellisuuteen, mutta fantastisia piirteitä saava s e i k k a i l u on heti alusta alkaen teoksen nopeasti vauhtia kerivä punainen lanka. Alaskan äidillä on kädet kirjaimellisesti täynnä vauvaikäisiä pikkusisaruksia. Isällä puolestaan pitää kiirettä ympäri maailmaa töiden perässä, eikä lemmikinkään ottaminen perheeseen onnistu isän allergian takia. Tutussa todellisuudessa viitataan muun muassa jalkapalloon ja populaarikulttuuriin, ja taustalla käsitellään hyvin tavallisia ja helposti samaistuttavia tunteita ja toiveita: pettymystä ja kasvukipuja – kun ei ole enää pieni mutta ei vielä kovin isokaan.
Teoksen kuvitus on tekijälleen ominaiseen tapaan upean värikäs ja aistivoimainen. Se on kuin vanhan ajan irtokarkkipuodin valikoimasta tai hienoimman gelaterian pakastealtaasta: yksinkertaisesti herkullinen. Sanallinen kerronta on aikuistakin lukijaa ilahduttavan väljää. Ruutujen välillä on taianomainen näkymätön yhteys, joka jättää sopivasti tilaa lukijan omille tulkinnoille ohjaamatta lukukokemusta liikaa. Hahmojen taitavasti toteutetut ilmeet tukevat juonenkuljetusta kuitenkin erityisesti nuorempaa lukijaa ajatellen erittäin hyvin. Vauhdikkaan toiminnan ja leppoisan, väljän tunnelman välinen rytmi on hienovaraisessa tasapainossa… ja lukija ikään katsomatta meinaa todellakin pakahtua jännityksestä tarinan jäädessä kesken juuri, kun kaikki alkaa olla jännittävimmillään! Kakkososa Ässä hihassa julkaistaan ensi vuonna, joten hetken saamme henkeämme pidätellä.
Löytäjä saa pitää -sarjakuvan ikäsuositus on +7, ja voisin hyvin ajatella teoksen olevan hitti kaikenikäisten alakoululaisten keskuudessa. Formaattina sarjakuva sopii mainiosti myös juuri lukemaan oppineille, ja (lasten) lukuinnon intohimoisena puolestapuhujana pidän lasten ja nuorten sarjakuva(romaanie)n julkaisua ajassamme aivan valtavan tärkeänä. Meilläkin on kotona yksi peikonlehti, ja jännityksellä odotamme, minkälaisen ennustuksen se meille antaa. NeyNeyn mukaan kasvit ovat aikamoisia lörpöttelijöitä, mutta tämä meidän ei (vielä!) ole avannut sanaista arkkuaan. Joka tapauksessa: löytäjän täytyy pitää!
Kun pyydän lasta ottamaan kuvan minusta lukemassa kalliolla tunnelmallisesti kirjaa, saan lähikuvan tikkarista. Hehe. No, semmosta se on. Instagramin kirjagram-julkaisuja varten huomaan parhaiden kuvieni olevan usein sellaisia, joita en ole sen kummemmin suunnitellut. Yksi ikisuosikkejani on Eeva Kilven Punaisesta muistikirjasta puoliksi syödyn laskiaispullan kanssa ottamani pikaräpsy; hillo oli sattumalta aivan sävy sävyyn kirjan kannen kanssa. Mutta vaikka tämä Löytäjä saa pitää -kuvausretki olikin eväitä myöten suunniteltu, näistäkin kuvista tuli ihan tosi kivoja.
