Huh! Mitä tapahtui? Olen istunut tietokoneella hikoillen töiden äärellä viimeiset en muista kolme vai kuusi viikkoa. Ja kun lopulta työaikatauluni näyttää siltä miltä se yleensäkin näyttää (tyhjältä), mitä teen? Istun ensimmäisen aivovapaapäiväni tietokoneella työhuoneessani. Myönnän tosin että päivän ensimmäiset tunnit lekottelin terassilla Minna Rytisalon nerokkaan Jenny Hillin kanssa kukkakärpästen meditatiivista surinaa kuunnellen. Siemailimme siinä kahvia muumimukeista, yhdessä me keski-ikäiset naiset, vaikka oikeastaan olen halunnut eroon niistä jo vuosikaudet, muumimukeistani.
Meissä on yllättävän paljon samaa Jenny sinussa ja minussa, mietin, enkä tarkoita vain rakenteiden yhtäkkistä näkyväksi räjähtämistä valtavan elämänmuutoksen ja sitä seuranneen identiteettikriisin jälkiaallokoissa. Tarkoitan myös kaikkea sitä miellyttämistä, suorittamista kilttiä tyttöä vaatimusta olla nätti ja hoikka ja helppo mutta ei liian. Tarkoitan kaikkea sitä katsetta ja sen suuntaa. Sitä joka katsoo sitä jota katsotaan. Ja se on koko ajan se sama, katsoja ja katseen kohde. Sillä se olen minä itse, ja Jenny, se olet sinäkin itse. Ei kai se mikään ihme ole, jos tähän raudanlujaan metallikehikkoon kasvettuaan kestää neljä, viisi tai kuusikin vuosikymmentä löytää sieltä syvältä jotain pehmeää ja aitoa ja sellaista, joka ei itse asiassa vastaa sitä alkuperäistä ihannetta enää ollenkaan.
En kuitenkaan ole istunut tässä täydellisen ihastuttavaa helteistä heinäkuista lauantaipäivää viettämässä tietokoneen äärellä päästääkseni feminististä petoani irti. Ainakaan pelkästään. Sillekin on toki aikansa, mutta nyt harjoittelin ainakin kuuden vuoden tauon jälkeen editoimaan videoita, nimenomaan tätä blogitekstiäni varten. Puhelimella se kävi yllättävän helposti veljeltäni saamani sovellussuosituksen avulla. Todella näppärää, mietin. Käytin aikanaan varmasti satoja tunteja videoiden editoimiseen, kun harrastin Luumun kanssa kilpatottelevaisuutta eli tokoa, ja treeni- ja kisakuvien ja -videoiden puljaaminen oli suuri osa lajin hauskuutta (ja vakavuutta).
Ajat ovat siitä muuttuneet, teknologia… minäkin. Itse asiassa mietin paljonkin aikaa viime viikolla, kun piipahdimme kovin äkkisiltään Nauvossa helteistä lauantaipäivää viettämässä. Nauvoon ajaa meiltä noin tunnin, mutta olo on kuin ulkomaille lähtisi. Lauttamatka ja lauttamatkalla merituulen hulmuttamat hiukset. Aurinko ja mansikat ja se vierasvenesataman promenadi. Joku puhuu ruotsia, joku toinen espanjaa. Rannassa on kyhmyjoutsen, enkä tiedä mitä kieltä se puhuu. Onkohan eläinten viestinnässä alueellisia variantteja vai ymmärtävätkö kaikki kyhmyjoutsenet toisiaan riippumatta siitä, mistä maailmankolkasta kukakin on kotoisin?
Edellisestä Nauvon-reissustani on vuosia, tuntuu että kaikesta on nykyään. Ehkä se oli silloin noin kaksvitosena vai oliko se jo lähempää kolmeakymppiä, kun pyöräilin ystäväni kanssa sinne ja tulimme lopulta seuraavana päivänä bussilla kotiin, koska en yksinkertaisesti pystynyt pyöräilemään enää metriäkään. En tiedä johtuiko heikko pyöräilykuntoni menomatkalla urheilujuomaksi Paraisilla nautituista siidereistä, ikivanhasta ja lähes vaihteettomasta pyöränrotiskostani vai yksinkertaisesti huonosta kunnostani, mutta reiteni olivat niin tulessa, että rantahotellissa jotenkuten nukutun yön jälkeen kotiinpaluu bussilla oli todellakin inhimillisin valinta.
En muista itseäni. Millainen olin silloin? En pääse nahkoihini, minun, joka olin silloin. En muista hulmutelleeni hiuksiani lautan kyydissä pyörää tangosta puristaen. En muista paistoiko silloin aurinko enkä muista katselinko silloin lokkeja tai merta tai merenpintaan heijastuvia pilviä. Miltä lautan keltainen metallilattia tuntui silloin lenkkareideni pohjaa vasten? Oliko minulla edes lenkkareita jalassani, toivottavasti sentään.
En muista itseäni myöskään joitakin vuosia siitä vielä nuorempana, teini-ikäisenä jestas, kun tein tuon tuosta lauttamatkaa Nauvoon tuolloisen poikaystäväni kanssa hänen Nauvossa asuvien vanhempiensa luokse. En muista itseäni sen ikäisenä, seitsemänkahdeksanyhdeksäntoistavuotiaana. Millaisia ajatukseni olivat silloin? Mustaa ja valkoista, ajattelen nyt. Ajatukseni olivat silloin pelkkää mustaa ja valkoista. Harmaan sävyt seepioista ja sateenkaarista puhumattakaan tulivat paljon, paljon myöhemmin. Mutta tämän tiedän itsestäni tuolloin: olin aivan varma siitä, että onni olisi omissa käsissäni, että pystyisin ohjaamaan elämääni raudanlujasti haluamaani suuntaan kuin lautturi lauttaansa. Määrätietoisesti ja turvallisesti Paraisten puolelta Nauvoon ja takaisin.
Ajat ovat tosiaan muuttuneet ja ajan mukana minä ja minun mukana ajatukseni. Vai mikä on syytä ja mikä seurausta? En tiedä enää enkä välitä tietääkään. Vaikka mikään ei ole minulle enää vain mustaa tai valkoista, tunnen tämän sisälläni nyt: juuri näin tämän piti mennä, elämän. Kaikki nämä valinnat ja sattumat ovat johdattaneet juuri tähän hetkeen, jossa olen 39 ja rakkaiden ihmisteni kanssa Nauvon-lautalla matkalla Nauvoon ja takaisin, takaisin, aina takaisin. Näen lokit ja saaret ja pilvet ja meren kaikki samaan aikaan, ja tuulikin hulmuttaisi hiuksiani, ellen olisi sitonut niitä tiukalle nutturalle koska se nyt vain oli kaikin puolin kätevää.
Kuvissa:
1. Meri ja saari ja kaikki se muu ihana lautan kannelta nähtynä.
2. Kyl määki jos sääki. Kylmääki oli.
3. Kyhmyjoutsenia. En tiedä minkä kielisiä.
4. Aivan todella maukasta tofua ravintola L’Escalessa.
5. Miksää äiti aina kuvaat sun jäätelöitä? No koska. No koska haluan kertoa muillekin aina kun olen löytänyt jonkun hyvän vegaanisen jäätelön. Kolmen kaverin on tietty kaikki ihan superhyviä, mutta ei vieläkään pistaasituutin voittanutta!
6. Minigolf ON vakavaa. Olin pukeutumisellani varautunut ydintalveen mutten siihen, että rannalla aurinko polttaa.
7. Ei löydetty luontopolkua mutta krokotiili kyllä.
8. Dinosaurusten jälkeläisten jäljillä.
Kasikuvasta muuten enemmän tässä vuosien tauon jälkeen ensimmäisessä YouTube-videossani. Kannattaa todella katsoa se äänet päällä, sillä tämä monsterielokuvamainen ääni oli syy siihen, miksi poikkesimme polulta (jota emme alun perin löytäneet kunnolla muutenkaan)… ja mitä aivan ikimuistoista saimme lopulta metsässä kokea. Harmaahaikara oli majesteetillinen näky puiden latvojen yllä, mutta metelin perusteella olisin veikannut vähintään jotakin mesotsooisen kauden hirmuliskoa.
