Katselen vähän väliä säätiedotusta ja kalenteriani lapsen viikonloppuolemisten suhteen. Kuuntelen Aurajoen pientareille päättäväisesti laskeutuneita laulujoutsenia, jotka kaakottavat kevään tulleen. Kudon paksuilla puikoilla paksusta villalangasta paksuja huppuja meidän päihimme, jotka ovat samankokoiset, ajatella. Yhtä paksuja, hänen kahdeksanvuotias päänsä ja minun nelikymppiseni. Sillä ihan kohta, aivan tuota pikaa me aloitamme yöpymisemme ulkona tämän vuoden osalta.
Viime kesältä jäi monta retkeä kirjoittamatta blogiin. Toisinaan mietin palaavani niihin vielä, mutta en tiedä, en ehkä usko. Kirjoitan kuitenkin viime retkestämme Kurjenrahkan kansallispuistoon tutulle ja suurta suosiota nauttivalle Savojärven kierrokselle. Piipahdimme siellä lapsen ja hänen parhaan kaverinsa kanssa vuodenvaihteen tienoilla päiväretkellä. Meiltä Vanhalinnasta kun ajaa Kurjenrahkaan vain kolmisen varttia jos sitäkään.
Olen yöpynyt Savojärvellä Rantapihan tuntumissa lukuisia kertoja milloin milläkin kokoonpanolla. Vastarakastuneena tuolloin vielä liki vieraan nykyisen puolisoni kanssa – pannukahvien juominen aamun kirpeydessä ylösalaisin käännetty soutuvene pöytänä taisi viimeistään olla menoa minulle, meille.
Olen yöpynyt Rantapihassa kahdestaan Luumun kanssa ja käsitellyt pimeän pelkoani. Kun missään ei ole mitään muuta kuin kaiken nielevää pimeyttä, ja mieleen tulevat kaikki Stephen Kingin romaanit, urbaanit legendat ja kauhuelokuvat samaan aikaan. En kuitenkaan koskaan unohda sitä hätkähdyttävää tunnetta, jonka yksinäisen teltan päälle kumartuva tähtitaivas yölliselle puskaan kömpijälle tuolloin tarjoili.
Ja lapsen kanssa olen yöpynyt Rantapihassa useamman kerran – koska se on ollut niin helppoa. Vielä ennen kuin pystyin kantamaan kaikkia kahden ihmisen tavaroitamme rinkassa (olkoonkin, että toinen meistä on ollut ja on edelleen pieni, tavaraa on silti telttaa lukuun ottamatta tuplamäärä yksin retkeilyyn verrattuna), Rantapihaan oli helppo ajaa perille asti autolla, ja kansallispuiston infra helli lapsen kanssa yöpyvää.
Rantapihan ja Kurjenpesän helppoutta ja monipuolisuutta enemmän ulkoilijoita Savojärven kierrokselle houkuttelevat taatusti reitin upeat maisemat ja vaihtelevat metsä- ja suotyypit. Noin kuuden kilometrin pituisen ympyräreitin varrella näkee mittaansa enemmän. Lumiseen aikaan nähtävää on ehkä vähiten (kaikki kuvani ovat erisävyistä valkoista, ruskeaa ja mustaa), mutta tällöin kannattaa hyödyntää retkiladut (esim. jäällä!) tai kenties investoida metsäsuksiin ja sivakoida soita pitkin poikin mielensä mukaan (tämän talven jälkeen vakavasti harkitsen tätä!). Kuhankuonon retkeilyreitistön sivujen mukaan Savojärven kierros pysyy kuitenkin läpi talven auraamattomuudestaan huolimatta saavutettavissa myös jalan, mikä johtuu nimenomaan reitin suuresta suosiosta. Erityisesti Rantapihassa pääseekin oman kokemukseni mukaan nykyään lähes aina melkeinpä suoraan nuotion / valmiin hiilloksen ääreen.
On keidassuota halkovaa pitkospuuta, suojaisaa polkua kuusikon läpi, kangasta. Kuhankuonon seitsemän kunnan rajakivi (kuvassa 3 yllä) on kiinnostava yksityiskohta, jossa erityisesti entisen vahtolaisen (kuvassa 4) on aina pysähdyttävä. Tällä retkikerralla kivi toimi kahden tokaluokkalaisen kiipeily- ja ties minä mestana, vuorenvalloitukseksikin sitä rymyämistä voisi varmaan kutsua. Muina vuodenaikoina monipuolinen reitti tarjoaa myös runsaasti herkkuja niin silmille kuin kielellekin. Täältä on monet perhosentoukat, koppakuoriaiset ja hämpit bongattu, kuin myös mustikat, karpalot ja hillat suuhun laitettu.
Omasta mielestäni upein levähdyspaikka on viitisen sataa metriä Rantapihan jälkeen kohti Kurjenpesää kierrettäessä reittiä myötäpäivään. Aivan järven rannassa nököttää penkkejä ja pöydänkaltaisia, ja auringon laskiessa päivänkorentojen siipien taa voi olla varma siitä, että on kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kuvassa 8 esittelen erittäin esteettisessä pinkissä muovikulhossani viime aikojen lemppariksi osoittautuneen retkieväksen, eli makaronimömmön. Makaroni-jauhelihasekoitusta kutsuttiin lapsuudessani makaronimömmöksi, ja olenkin tuunannut tästä (lastenkin) ikisuosikista vegaanisen ruokatermariversion. Voit valmistaa sen sekoittamalla kulhossa:
lämpimät keitetyt makaronit
maun mukaan maustetun Muu-jauhismurun tai kypsennetyn soijarouheen (tms.)
he-ma-paa
nokkosta tai pakastepinaattia
suolaa ja pippuria.
Aivan todella toimiva perusmättö-/lohtu-/retkiruoka, jonka voisi kauhoa suuhun lusikalla koko termarin kerralla tyhjäksi… mistä tulikin mieleeni, että on ostettava kesän retkiä varten mahdollisesti toinen ruokatermari, sillä tässä yhdessä ei meinaa vetoisuus enää piisata.
Kuvassa 12 esittelen niin upeita lapasia, jotka olin juuri saanut joululahjaksi kummitädiltäni. Nämä paksukaiset ovat edelleen käytössä, vaikka nyt maaliskuun loppupuolella elohopea korkeammalle kipuaakin. Kuvassa 15 on Kurjenpesän luontotupa tunnelmallisessa joulunajan valaistuksessaan.
Lumisen Savojärven tunnelmiin palaaminen beigeen taittavassa varsinaissuomalaisessa maaliskuun perjantai-illassa on samaan aikaan haikeaa ja inspiroivaa. Haikeaa sillä tavalla, että talvi oli ihana kun se oli luminen. Seikka, jota tulevilta talvilta ei uskalla edes toivoa. Inspiroivaa sillä tavalla, että aivan pian noita samoja tuttuja pitkoksia pääsee tallaamaan kevyissä kesävermeissä, repussa kenties uikkarit ja pyyhe, jos niitäkään. Kiinnityn ikääntyessäni yhä tiukemmin vuodenkiertoon, ja jotain keväänvihreää on minussakin nupullaan.
Kuvassa 16 ovat kaverukset parin vuoden takaa päiväkotiajoilta… ja samalla yksiä universumin hassuja juttuja. Sillä hiljattain, tämän retken jälkeen kävi ilmi, että he ovatkin toisilleen sukua! Monen mutkan ja sattuman kautta ymmärsin, että lapsen parhaan kaverin äiti, johon olen tuntenut syvää hengenheimolaisuutta (hänen sanansa mutta käytän niitä, sillä en todella osaa tunnetta paremminkaan ilmaista), onkin pikkuserkkuni!
Kaikkina niinä hetkinä, joina olemme jutelleet työstä ja luovuudesta ja luonnosta ja metsästä ja runoista ja laulamisesta ja vaikka mistä, lapsistakin tietysti, olemme olleet pikkuserkuksia tietämättämme ja asumme myös toisistamme aivan kivenheiton päässä. Kummatkin yhtä vanhassa rintamamiestalossa, kummankin nurmella mehiläisten apilabuffetit, kummankin pihassa vaalitut kimalaispesät. Sain häneltä, pikkuserkultani, syntymäpäivänäni videoleikkeen vanhasta kaitafilmistä, jonka pappani oli kuvannut. Videossa minä olen vauva, ja edesmennyt isäni heijaa minua sylissään. En ollut nähnyt videota ennen. Hassun jutun keksi universumi. Tässä on kaikenlaista iloista, arvokasta ja syvää, joka on keväänvihreällä nupullaan nyt.
Ps. Aiemmat retkemme Kurjenrahkan kansallispuistossa / Kuhankuonon retkeilyreitistöllä löytyvät täältä:
– Kangenmiekan kierros
– Pukkipalon reitti ja Lakjärven laavu
… ja siinä ne olivatkin, koska enhän edelleenkään ollut kirjoittanut kaikista viime kesän retkistämme blogiin. (Kenties sittenkin teen sen vielä!)
