Syksy on nyt parhaimmillaan. Tai kohta se on, kun on oikeasti myös viileää. Ja ruskaa. Mutta juuri nyt metsänpohja tarjoilee parastaan, sieniä. Upeita möllyköitä nousee sinne tänne, työntyy rahkasammaleen läpi, kurkistaa ontoksi lahonneen kannon sisältä. Rehellisesti olen sienestänyt tänä syksynä vain kerran. Eilen otin muovipussin mukaan Luumun kanssa kävelylle, sillä halusin napata talteen muutaman aiemmin bongaamani ison vaaleaorakkaan. Orakkaat olivat kuitenkin lähteneet jonkun toisen onnekkaan matkaan, mutta sain silti omaankin pussiini täytettä täydellisen kiinteistä, etanan vielä iskemättömistä herkkutateista. Mutta vaikka en ole erityisesti sienestänyt, sieniä on tarttunut lähes jokaiselta ulkoilulta matkaan niin paljon, että näen illalla sängyssä kantarelleja silmäluomieni sisäpinnoillakin. Kantarelleja, kantarelleja, kantarelleja. Kantarelleja kaikkialla, kun oikeastaan pitäisi jo nähdä unia.
Arkeni alkoi oikeastaan vasta tällä viikolla, vaikka huomaan hehkuttaneeni ja kauhistelleeni sitä jo kuukausi sitten. Koko kesän reissut kasautuivat elokuun puolivälin jälkeen, ja vaikka se oli tiedossa jos ei nyt kauaa niin hyvän aikaa kuitenkin, yllätyin. Pakkasin viimeisenä iltana tai lähtöaamuna, en ihan tiennyt missä pitää olla ja mihin aikaan. En aina tiennyt edes missä nukkuisin. Ehkä se on sitä hetkessä elämistä tai jotain. Että kohtaa jokaisen muutoksen sellaisenaan vailla odotuksia tai oletuksia sen luonteesta tai itsestäni siinä. Ehkä palaan näihin reissuihimme vielä, ehkä sekin jää hyväksi aikeeksi niin kuin moni muukin asia viime aikoina.
Metsän raikkaankirpeistä ja toisaalta täyteläisistä maan tuoksuista huumaantuneena tartun nyt Aura Koiviston Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään -teoksen tarkempaan syyniin (Into Kustannus 2021). Pitkän linjan luontokirjailija Aura Koivisto käsittelee erinomaisessa esseekokoelmassaan itselleen rakasta aihetta, luonnonmetsiä, monipuolisesti ja vankkaan tutkimustietoon perustuen. Itselleni teos nousi hiljattaisten suosikkien ehdottomaan kärkikastiin henkilökohtaisen otteen ansiosta, jonka avulla Koivisto onnistuu luomaan tarinoistaan, kokemuksistaan ja maailmoistaan niin todellisia, että se koskettaa syvältä. Kirjailijan taito kuvata luontoa rikkaalla, yksityiskohtaisella ja tunnelmallisella tavalla käy ilmiselväksi aivan teoksen ensisivuilta alkaen.
Kansi on kaunis ja puhuttelee erityisesti esteetikkoa minussa. Samalla se on kuitenkin myös hienoisessa ristiriidassa teoksen sisältämän painavan tieteellisen sisällön kanssa. En tiedä… ehkä sitä on liiankin tottunut näkemään tiettyjä fontteja tietyissä konteksteissa. Lentävää sivellintussia kun tavataan yleensä huoneentauluissa tai feelgoodahtavissa selfhelppiin kallistuvissa semihöpöhöpösisällöissä. Ei mikä tahansa metsä on kuitenkin todella kaikkea muuta. Kirjailijan esseissään hyödyntämän kirjallisuuden luettelo on kattava ja herättää kunnioitusta. Monen itsellenikin tutun teoksen joukosta löysin myös paljon lisää luettavaa, mikä on itse asiassa yksiä esseekirjallisuuden riemastuttavimpia puolia. Jokin teos, joka saattaa olla lukijalle pintaraapaisu aiheeseen, voikin erinomaisuutensa ansiosta avata tietä syvemmälle aiheeseen sukeltamiselle tai hurahtamiselle, ja myös tähän tarkoitukseen lähdekirjallisuus muissakin kuin tiukasti tieteellisissä julkaisuissa on eduksi.
”Taloudellisessa toiminnassa näyttää kuitenkin nopeus olevan valttia, ja saavutukset arvioidaan nimenomaan lyhyellä tähtäimellä. On kuin ihmiset eivät uskoisi, että heidän lapsensa ja lapsenlapsensa kasvaisivat joskus aikuisiksi ja että heillä voisi olla toiveita ja tarpeita, jotka ovat erilaisia kuin heidän omansa. Maailmaa pyöritetään siihen malliin, että juuri nyt luonnosta on saatava kaikki irti. Kaivostoiminta on tästä ehkä kaikkein paras tai pahin esimerkki.”
Koivisto käsittelee teoksessaan muun muassa luonnonmetsien olemusta, metsätaloutta, metsästystä, retkeilyä, metsän arvo(j)a, metsiensuojelua ja sen kansallista historiaa tärkeintä unohtamatta: metsien asukkaita – kaikkia niitä lukuisia lajeja, joihin ihmisen metsää kohtaan harjoittama toiminta vaikuttaa. Teos tarjoaa näkökulmia myös luontokatoon ja selittää helposti ymmärrettävällä tavalla, miksi vanhojen runsaasti mm. lahopuuta sisältävien metsien lajit (kuten monet kovakuoriaisistamme, hömötiainen ja töyhtötiainen) eivät vain pysty siirtymään metsästä toiseen kotimetsän jäätyä metsän”hoidollisten” toimenpiteiden jalkoihin.
”Vanhojen ja varttuneiden metsien asukkaat ovat ihailtavia elämäntaitajia, jotka aikojen saatossa ovat hienosti sopeutuneet ankaraan elinympäristöönsä. Nämä eliölajit ovat omaan osaansa erikoistuneita. Ihmisen aiheuttamissa nopeissa ja laaja-alaisissa muutoksissa ne eivät voi yhtäkkiä hypätä toiseen osaan; ne vain sinnittelevät entiseen tapaan niin kauan kuin suinkin voivat. Kuinka kauan se miltäkin lajilta onnistuu, sitä emme vielä tiedä, mutta sen tiedämme, että niiden avuksi metsätaloustoiminnassa tarvittaisiin nopeasti todellisia muutoksia.”
Tiukasta asiasisällöstään ja aiheen kriittisestä tärkeydestään huolimatta Koivisto onnistuu herättämään lukijassa vihan tai pessimismin sijaan kiitollisuuden ja toiveikkuuden tunteita. Tämä on nykyajan ilmastokeskustelussa ja luontokirjallisuudessa aivan ehdottoman tärkeää. Koivisto nostaa teoksessa esiin tärkeän seikan, jota en itsekään lakkaa toitottamasta: halutakseen suojella luontoa ja kiinnostuakseen luonnosta on ensin kyettävä tunnistamaan sitä. Mitä lapsiin tulee, ajattelen, kun viemme heitä luontoon ja tutustutamme heitä luontoon (viemällä heitä sinne ja lukemalla mm. luontoaiheista kirjallisuutta heille), edistämme positiivista kehää, jossa on vain voittajia. Ilahduttavaa olikin huomata aivan hiljattain, että esimerkiksi Luontokeskus Haltia Nuuksiossa kertoi juuri sosiaalisessa mediassaan Haltian lasten ja nuorten luontokoulun olevan 10-vuotisen taipaleensa aikana nyt suositumpi kuin koskaan.
Jos olet löytänyt itsesi Eeva Kilven runoista tai muistikirjojen sivuilta, nauttinut Kaarina Davisin luontoarvopohdinnoista tai sivistänyt itseäsi Jenni Räinän Kulkijat-teoksen tai Jokirannan, Juntin, Ruohosen ja Räinän Metsä meidän jälkeemme -Finlandia-voittajan äärellä, Pentti Linkolan syväekologisesta filosofiasta tai Anni Kytömäen palkitusta proosasta puhumattakaan, tulet varmasti ihastumaan Aura Koiviston Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään -teokseen. Lämmin suositus, as always.
”Kuten aiemmin totesin, ajattelen metsien suojelun eteen työtä tehneitä ihmisiä kiitollisuudella. Helposti omiin oloihinsa vetäytyvälle luonteelle on hyväksi nähdä lajikumppaneita positiivisessa valossa.”
”Olisi korkea aika myöntää, että Suomen talousmetsissä on jotakin perustavasti vialla, kun metsän eläimet eivät voi niissä enää hyvin.”
