Punainen lankani näiden blogitekstieni suhteen piileskelee toisinaan. Joskus se on muun värinen, taittaa oranssiin tai ruskeaan, viininpunaiseenkin. Joskus se hiutuu olemattomiin, eivätkä säikeet muodosta lankaa enää laisinkaan. Mutta tällöin muistutan itselleni: tämä on oma turvallinen tilani, jossa minä saan olla sellainen kuin olen. Tämä on minun tilani, ja tämän tilani minä omistan itselleni tärkeille aiheille – sellaisille, jotka ansaitsevat mielestäni lisää näkyvyyttä ja huomiota. Ja siinä on lankani punaisimmillaan, arvojeni mukaisessa sisällössä.
Yksi näistä sydänaiheistani on kirjat ja kaikki siihen liittyvä. Niinpä jatkan täällä bloginkin puolella Instagram-tililläni pehmeäksi tallaamallani polulla ja nostan esiin teoksia, joiden ajattelen ansaitsevan lisää huomiota. Usein nämä ovat minuun vaikutuksen tehneitä kirjoja. Usein olen viihtynyt näiden kirjojen äärellä. Usein ne käsittelevät minulle tärkeitä aiheita: luonnonsuojelua, feminismiä tai vaihtoehtoisia näkökulmia kapitalistiselle statuksien varaan rakentuneelle elämäntavalle. Kuitenkin aina, ihan aina nämä esiin nostamani kirjat ovat sellaisia, joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.
Ensimmäinen kirjapostini onkin toiveposti, johon kyselin lukijakuntani mielipidettä hiljattain Instan puolella. Kimmo Ohtosen upea järkälemäinen valokuvateos Metsä elää oli selkeä suosikki kolmen muun vaihtoehdon joukossa (joita olivat Nora Ephronin En voi mitään kaulalleni ja muita mietteitä naisen elämästä, Erich Frommin Rakkauden vaikea taito sekä toiseksi eniten ääniä kerännyt luonnonsuojeluliikkeelle kunnon sysäyksen antanut Rachel Carsonin klassikkoteos Äänetön kevät). Mutta nyt Ohtoseen ja hänen elävään metsäänsä!
”Luonnonvaraisten eläinten suurin haaste nykymaailmassa on sopeutua ihmisen niiden elinympäristöön aiheuttamiin muutoksiin. Siinä missä me olemme levittäytyneet yhä laajemmalle, luonnonvaraisten eläinten elinpiiri on kaventunut entisestään. Myös harvaanasutussa Suomessa ihminen vaikuttaa eri tavoin miltei jokaisessa maankolkassa.”
Metsä elää on kaikin tavoin erittäin korkealaatuinen kirja. Luonnossa viihtyvälle se on nautinnollinen jo pelkästään häkellyttävän upeiden valokuviensa ansiosta. Metsänpohjan kaikki vihreän sävyt, eläinten turkeista yksittäisinä erottuvat karvat. Mikä rakenne, jestas. Kuvien välittämä tunnelma tekee herkän lukijan lukuelämyksestä jopa kehollisen. Niin syvälle rintalastan alle metsän olemus Ohtosen kuvien kautta työntyy.
”Luonnossa kaikki tapahtuu välttämättömyyden pakosta. Luontoa ei tule inhimillistää, mutta inhimilliset tunteet eivät kuulu yksinoikeutetusti meille ihmisille. Eläimet hirvistä susiin ja vankeudessa eläviin tuotantoeläimiin tuntevat samoja tunteita kuin mekin. Ne vain ilmenevät meillä eri tavoin kuin muilla. Vain katsomalla luontoa inhimillisin silmin voimme päästä sen pitkään meiltä piilossa pysyneiden totuuksien äärelle. Ja mitä enemmän opimme muiden eläinlajien käyttäytymisestä, sitä enemmän opimme päivä päivältä ymmärtämään itseämmekin paremmin.”
Teos kertoo metsän elämästä vuodenkierron mukaan, ja rakenne tempaa lukijan jokaisen aistin mukaansa metsän neljään vuodenaikaan. Ohtonen kirjoittaa niin susien sosiaalisesta järjestyksestä kuin metsäekosysteemeistä kokonaisuudessaan. Kriittisten luontokatokysymysten edessä Metsä elää on tärkeä kannanotto, joka peräänkuuluttaa alkuperäislajien suojelemista ja metsiemme hyvinvoinnin turvaamista.
”Kaikkialla eläimet ovat ihmisen reviirillä, ja katseilta piilossa pysyminen on käynyt eläimille yhä vaikeammaksi. Joidenkin eläinten näkeminen aiheuttaa monissa meistä positiivisia tuntemuksia, toiset lajit vuorostaan pelkoa, ärtymystä tai jopa vihaa. Ristiriitaiset tunteet, joita tietyt eläimet meissä herättävät, eivät kerro niinkään itse eläimestä, vaan meistä ihmisistä ja kulttuuristamme. Miten hyvin todellisuudessa ymmärrämme niiden eläinten maailmaa, joiden kanssa jaamme lähimetsät ja kotiseutumme?”
Kaikessa esteettisyydessään ja informatiivisessa valveutuneisuudessaan erityisen vaikutuksen teoksessa minuun teki kuitenkin sävy, jolla Ohtonen luonnon itseisarvoa edistää. Taitava kirjoittaja ei pyri vaikuttamaan lukijaan tuomitsemalla, riitaisalla vastakkainasettelulla eikä pateettisella tuomiopäivänkuvauksella. Erityisesti luonnonsuojelun identiteettisidonnaisuuden ja politisoituneisuuden vuoksi tärkeää on herättää lukijassa sisäinen halu tukea, suojella ja olla osa jotain näin arvokasta, jonka säilyminen ja säilyttäminen on arvokasta jo sinänsä – ei pelkästään välineenä, ei pelkästään sen vuoksi, mitä se voi ihmiselle tarjota. Metsä elää, ja Ohtonen on käärinyt tämän sanoman meille lempeään mutta määrätietoiseen pakettiin.
”Me ihmiset olemme osa luonnon monimutkaista verkostoa, jossa kaikella on merkityksensä. Jos alkaisimme nähdä meitä ympäröivät eläinlajit itseisarvoisen tärkeinä, voisi se rohkaista meitä kehittämään elintapojamme kestävämpään ja ennen kaikkea elävää elämää kunnioittavampaan suuntaan. Maamme metsien tulevaisuus on omissa käsissämme.”
Lämmin suositus!
