Äh mikä klisee tämä sanonta. Kaikki sanonnat ovat. Mutta samalla kun sanonnat ovat kliseitä, ne ovat hyvin usein myös totta. Eilen mm. Hesari uutisoi maailman suurimman nelipäiväisen työviikon kokeilun päättymisestä Britanniassa. Raportin mukaan stressi väheni, tuottavuus nousi, ja työntekijät voivat töissä paremmin. Nelipäiväisen työviikkokokeilun aikana paranivat niin fyysinen kuin psyykkinenkin terveys.
No mutta. Eihän tämä jestas sentään mikään ihme ole. Vaikka ihminen kuinka tekisi kutsumustyötään tai muuten suhtautuisi työhönsä intohimoisesti, mitä harva edes rehellisesti sanottuna tekee, sillä kysymys on kuitenkin työstä ja vaikka harrastuksestaankin saisi tehtyä leipätyön, muuttuu se silloin harrastuksesta… no. Työksi. Vaikka ihminen kuinka tekisi työtään mielellään, fakta vaan on, että mitä enemmän on työtä, sitä vähemmän jää aikaa muulle. Työkin on elämää, mutta muu elämä se vasta elämää onkin.
Työ on yksiä suurimpia aikuisen ihmisen identiteettiä määrittäviä tekijöitä. Se, mitä ihminen työkseen tekee, määrittää väistämättä sitä, kuka ja millainen ihminen hän on. Samalla työ kuitenkin vie myös valtavan siivun aikaamme. Olen pääsemäisilläni lempiaiheeseeni; normatiivinen 40 viikkotunnin 5/7-työsuhde vie arkipäivisin suunnilleen puolet valveillaoloajasta ja ylikin, jos töihin valmistautuminen ja mahdolliset työmatkat huomioidaan. Jäljelle jäävästä vapaasta puolikkaasta meidän on revettävä Citymarkettiin ja päiväkotiin ja kotiin makaronia keittämään. Koiraa ulkoiluttamaan ja elämän tärkeitä ihmissuhteita hoitamaan. Lasten harrastuksiin, omiin harrastuksiimme ja ihan vaan olemaan, koska sitäkin ja erityisesti juuri sitä me tarvitsemme.
Oma identiteettini ei ole rakentunut työni ympärille, ja huomaan vuosirenkaiden lisääntyessä puhuvani työstäni nykyään ainoastaan silloin, jos joku siitä erikseen kysyy. Olen toiminut käännösalan yrittäjänä hyvän matkaa toistakymmentä vuotta, ja loppuasiakkaani ovat enimmäkseen suuria monikansallisia yrityksiä. Lähtökohtani rahan tahkoamiseen ja veden valuttamiseen kapitalismin myllyyn olisivat loistavat. Suomi kielialueena on kansainvälisillä markkinoilla pikkuruinen, ja asiantuntijuudesta ollaan valmiita maksamaan. Mutta en minä rahaa halua vaan aikaa. Aikaa minä haluan ja ajastani minä haluan pitää kiinni. Aika on ainut todellinen resurssini, ja sitä meillä kaikilla on sosioekonomisesta asemastamme riippumatta saman verran. Valintojemme tai olosuhteiden mukaan yhtä paljon tai yhtä vähän.
En ehtinyt perinteisille työmarkkinoille oikeastaan ollenkaan. Olen aina tehnyt töitä, ja opiskeluaikana minulla saattoi olla kaksi tai kolmekin osa-aikaista työpaikkaa elämiseni ja opiskelujeni maksamiseksi. Valmistumiseni aikaan olin kuitenkin jo varovasti ottanut ensimmäisiä tanssiaskeleitani yrittäjyyden parketilla, eikä siltä tieltä ole ollut paluuta. En ole kaivannut paluuta. Toki kun ystäväni juttelevat ulkomaille suuntautuvista työmatkoista, meditaatio- tai metsäaiheisista tykypäivistä tai ihan vaan kuukausittaisista afterwork-verkostoitumisiltamista, joissa viini virtaa ja ruokaa on riittämiin, tunnen jotain kateuden tai vaille jäämisen kaltaista. Mutta kun maanantai-, tiistai- tai vaikka joka arkiaamuna keitän kahvin ja köllöttelen koira kainalossa sohvalla välillä kirjaa tai ikkunan läpi pikkulintuja silmäillen, en tiedä muusta enää. En kaipaa muuta enää. Nousen, teen hetken töitä ullakkohuoneessani, juon vähän lisää kahvia ja lähden ulos tai joogaamaan tai leipomaan. Edessäni on koko päivä ja koko elämä tässä. Jokainen päivä täynnä voimaannuttavia, juurruttavia hetkiä, pientä puuhaa, askaretta, jonka valitsen. En halua odottaa työpäivän päättymistä, viikonloppua enkä vuosilomaa eläkkeestä puhumattakaan. Haluan elää jokaisen päivän sellaisenaan enkä polkuna johonkin, joka on aina vasta tulossa.
Kaikesta tästä kukkahattuisesta ullakkofilosofoinnistani huolimatta olen yrittäjä, ja numerothan ovat yrittäjän ylimpiä ystäviä. Hiljattaisen tilinpäätökseni yhteydessä ystäväni kertoivat minulle hyviä asioita. Ne kertoivat viikkotyömääräni laskeneen edellisvuoden keskimääräisestä 16,5 tunnista 13,8 viikkotyötuntiin liikevaihdon kasvaessa silti muutamalla tuhannella eurolla. Yrittäjänä tämä on mahdollista. Voi kai se olla mahdollista työsuhteessakin, en tiedä, sillä sellaisista minulla ei ole kovin tuoretta kokemusta. Ja mitä brittien työaikakokeiluun tulee… stressini on todella vähäistä, tuottavuuteni on tapissa, ja voin todellakin erittäin hyvin.
Laitan tähän kirjoitukseeni kuvitukseksi selfien, jonka nappasin vahingossa, kun oikeastaan olin pylly pystyssä kesken työpäivän tai ihan vaan päivän kuvaamassa jotain pientä pellonpohjasta löytämääni heinää tai myyrän varpaanjälkeä. Kun annan ajalleni sen ansaitseman arvon, voin aivan valtavan hyvin. Luminen kuusenoksa vastavalossa ei sinänsä liity mihinkään, mutta onhan se nyt aika ihanaa, kun on lunta ja aurinko ja kuusikin kaikki samassa näkökentässä. Ihana arki, elämä, nämä hetket kaikki tässä.
