Kohti esikoisromaania

Huvittaa, kun kirjoitin hiljattain siitä, ettei metsähiirtä ole näkynyt tänä vuonna pihalla (lintujen talviruokinnalla) eikä meidän pikkueteisessäkään, mutta tämän julkilausumani jälkeen ei kulunut viikkoakaan, kun jälleen kohtasimme. Toki ymmärrän, ettei välttämättä ole kyse samasta hiirestä… tai eihän sitä tiedä. Olin joka tapauksessa aika tarkkaan pari viikkoa sitten lähdössä aikaisin aamulla Helsinkiin. Kietouduin eteisessä paksuun pashminahuiviin, kahdenkympin kirppisuntsikkaani siihen niin ihanaan ja olin juuri kumartumaisillani talvisaappaideni puoleen, kun pikkueteisen välioven takaa alkoi kuulua rapinaa. Raotin ovea, ja siinä me olimme, kirjaimellisesti nokat vastakkain. Metsähiirihän se siinä, nappisilmiä ja viiksikarvat väristen söpönä nuuskuttelevaa kuonoa myöten ehta metsähiiri. Aivan oven vieressä noin puolen metrin korkeudella nimittäin on ulkoseinän kulmassa pyöreä reikä. Ja reikä on, kuten olen sittemmin ymmärtänyt, hiirenkolo. Siinä me tuijottelimme toisiamme silmänräpäyksen ajan, hiiri minua kolostaan ja minä hiirtä ovenvälistäni, kummallakin näköjään ensisijaisena strategiana jähmettyä. Kunnes nauraa hörähdin ja vedin oven takaisin kiinni, kiskoin saappaat jalkaani ja kun olin valmis avaamaan oven jälleen, oli hiirikin jo poissa.

Oli neljäs päivä helmikuuta, Luumun 12-vuotissyntymäpäivä itse asiassa, mutta minä lähdin aamuhämärän Onnibussilla Helsinkiin. Käyn aika harvoin oikeastaan yhtään missään, mutta toisinaan päiväretket milloin mihinkin, yleensä juuri Helsinkiin, tuovat virkistävän särön muuten niin harma… harmoniseen arkeen. Helsingissä minut vastaanotti mitä lämpimimmin syleilevä aurinko, ja vaikka kaikkialla oli aivan petollisen liukasta, tai itse asiassa ehkä juuri siksi, ilmassa oli, väitän, k e v ä t t ä. Tavaramarkkinoiden Kevät pyrki madon lailla luikertelemaan korvaani tuon tuosta, vaikken Hakaniemen rantaan menossa ollutkaan.

Kiertelen ja kaartelen. Emmin, enkä tiedä haluaisinko sittenkin olla kertomatta. Kaksi viikkoa olen nimittäin yrittänyt sopeutua ajatukseen – ajatukseen siitä, että esikoisromaanini julkaistaan. Allekirjoitin nimittäin Aviador Kustannuksen kanssa kustannussopimuksen romaanikäsikirjoitukseni julkaisemisesta keväällä 2025.

Aivan ihanaa, jännittävää, riemastuttavaa ja mitä kaikkea. Hullua, pähkähullua! Ylisanoja – riemu ylittää sanat! Ja samalla: apua mitä olenkaan mennyt tekemään!? Jo yritys kohti romaania on yksityinen, herkkä matka, joka nostaa kirjoittajassa pintaan kaikenlaista haavoittuvuutta. Mieli on vereslihalla tässä. Ja nyt olen läväyttämässä kaiken sen jokaisen saataville, joka siihen tahtoo tutustua, siihen uppoutua ja siitä mahdollisesti mielipiteensäkin julki lausua. Kuuluu prosessiin, tunteet kaikkine mounteveresteineen ja mariaanienhautoineen. Enkä taatusti ole kokenut mistään vielä murto-osaakaan.

Kustantajan kanssa käytyjen inspiroivien keskustelujen, isolla kirkolla nautittujen aurinkokylpyjen ja Oodissa rakkaan ystävän kanssa kahvittelujen jälkeen oli jälleen aika matkustaa kotiin tänne Vanhalinnaan, laulaa Luumulle koko perheen kesken paljon onnea ja arvuutella, syököhän hän puolisoni valmiiksi jääkaappiin kokoamasta maksalaatikkokakusta ensin jalokivet sivuilta (lihapullat), kynttilät päältä (nakit) vai kermavaahdon. Ja seuraavana aamuna kello soi seitsemältä, arki paineli menemään samanlaisena kuin aina, kuormitti kääntäjäyrittäjää jokavuotisilla kirjanpito-, ALV- ja veroilmoitusaskareillaan, kuljetutti Luumua hammashuoltoon ja opetti lasta YouTuben välityksellä mm. levitoimaan. Sitä samaa… ja silti. Jotenkin sittenkin ihan eriä.

Kuvissa
1 Helppo hymyillä.
2 Luumun syntymäpäivänään saamat neilikat sopivat tähän niin hyvin!
3 Iloinen pappa kuvassa 12 vuotta ja yhden päivän vanhana.

Ps. Lähinnä omaksi ilokseni kokosin viime talven kohtaamisista metsähiiren kanssa videon, ja se löytyy täältä.
Pps. Luumu söi ekana nakit.