Hei täytin 39 vuotta! Siitä on jo viikko aikaa, meinasin kirjoittaa. Siitä on jo kaksi viikkoa aikaa, kirjoitan. Aika menee hurjaa vauhtia eteenpäin ja mitä enemmän sitä ihmettelen, sitä nopeammin sitä kulutan, sitä enemmän varastan sitä itseltäni. Pointtini: en tarvitse onnitteluja enkä kukkapuskia tai suklaalähetyksiä enää tässä vaiheessa, vaikka toki mielelläni kaiken sellaisen ilahduttavan vastaan otankin.
Kävimme synttäriviikolla kuuntelemassa Keskiyön hetken Turun filharmonisen orkesterin soittamana. Se on jotain sellaista, mitä en yleensä tee. Kuuntele klassista musiikkia, saati paikan päällä livenä. Itse asiassa klassisen musiikin maailma on sen verran mukavuusalueeni ulkopuolella, että en oikein edes tiedä, miten kuuluu kirjoittaa käyneensä konsertissa kuuntelemassa sitä. No. Oli upeaa musiikkia Turun konserttitalossa ja minä istuin siellä yleisössä kuuntelemassa. Toki Schumannin Pianokonsertto a-molli op. 54 (tarkistin tämän nettisivuilta) oli hieno elämys, mutta yllätyin todella, miten meditatiiviseen tilaan nuoren englantilaissyntyisen säveltäjän Anna Clynen teos This Midnight Hour minut saikaan (kyllä, nuoren; tarkistin nimittäin että Clyne on 80-luvun lapsia samoin kuin itsekin olen ja 80-lukuhan oli aivan juuri). Teoksen jännittävä, huohottava tunnelma tempaisi sillä tavalla mukanaan, että huomasin monta kertaa olevani aivan kyynelten partaalla. Ja joka kerta, kun huomasin liikuttuneisuuteni tai mitä se ikinä olikaan, tunne katosi ja putosin immersiosta kuin Liisa kaninkoloon.
Ajattelin tietysti montaa asiaa. Ajattelin, että minun pitäisi ehdottomasti käydä enemmän tällaisissa konserteissa. Jos ei muuta niin lähestymässä lempeästi kaikenlaisia tiedostamattoman mielen ulottumattomissa olevia tunteita, jotka ovat sen verran säikkyjä, ettei niihin pääse ilman taidetta käsiksi. Ajattelin, että musiikista ei tosiaan tarvitse ymmärtää mitään voidakseen nauttia siitä. Musiikki on jestas sentään ihanaa ilman että sitä tarvitsisi tuntea. Siis tunnistaa. Sillä tuntea sen nimenomaan voi, kun päästää irti ja on. Kun puhutaan taiteen erilaisista muodoista, koen hyvin vahvasti, että olen ikään kuin pilannut kirjallisuuden itseltäni tietämällä siitä liikaa. Kun olen opiskellut sekä sen tutkimista että sen tuottamista, lukenut itseni läkähdyksiin muutenkin mutta monesti myös oppiakseni, herkkyyteni kirjallisuuden kokemiselle emotionaalisella tasolla on hautautunut jonnekin älyllisten kerrosten alle. Rakastan musiikillista noviisiuttani, huomaan. Aion vaalia sitä.
Alkuviikosta ajelin lapsen kanssa Caribiaan uimaan. Muistelin sitä aikaa, kun hän oli vielä niin pieni, että vedin häntä pulkassa, kun hän ei jaksanut kävellä matkaa ilmaisilta parkkipaikoilta ja takaisin.
– Ajattele, sanoin. – Sä olit silloin jotain kaks. Ja nyt sä oot jo koulussa. Mihin tää aika menee.
– Mm, laps vastasi.
– Oikeesti. On ihan hirveen mielenkiintosta päästä seuraamaan sun kasvua tässä sivusta. Et kohta sä oot jo nuori ihminen ja siis todella mielenkiintosta, et mikä sua alkaa kiinnostaa. Et mihin kouluun sä haluut mennä ja sillee. Aivan todella arvokasta päästä näkemään se.
– Hei kamoon äiti. Mä oon vasta aika pieni.
Hei kamoon niinpä. Muistan joskus lukeneeni jostain läsnäolokirjasta tai katsoneeni jostain läsnäolovideosta, että oikeastaan me lakkaamme olemasta läsnä sillä hetkellä, kun me ilmaisemme havainnostamme ulospäin. En nyt tietenkään muista, miten tämä juttu tarkalleen meni, mutta jotenkin sovellan sitä niin, että kun huomaan työhuoneen ikkunasta sepelkyyhkyjen tänä keväänä palanneen, olen läsnä. Mutta kun huudahdan alakertaan hei kevään eka pulu saati otan kuvan siitä ja postaan Instaan hei kevään eka pulu, en olekaan enää läsnä.
Tästäkin huolimatta jatkan menneisyyden tallentamista tavallani ottamalla kuvia (kuten minä alla Kurjenrahkan kansallispuistossa Pukkipalon reitillä 4. helmikuuta, joka on itse asiassa muuten Luumun syntymäpäivä!), kirjoittamalla ajatuksistani ja herra paratkoon tunteistani sekä mölähtämällä ääneen jok’ikisestä uudesta linnusta, hyönteisestä ja kasvista, jonka taipaleellani kohtaan aina ja iankaikkisesti piste.
