Vietän harvinaislaatuista viikonloppua yksin kotona. Tai puolikasta sellaista, lauantaiaamusta sunnuntaihin noin puoleenpäivään. Enkä oikeastaan ole edes yksin, sillä onhan Luumu kotona, ja yksinolo koiran kanssa ei kyllä ole yksinoloa ollenkaan. Ja sen tietää siitä, miten yksin todella on, kun on yksin ilman koiraa. Joka tapauksessa suunnittelin lauantaipäivän ratoksi itselleni pienen retken, jotta aikani ei vain kävisi liian pitkäksi ja ryhtyisin vaikka jestas sentään vahingossa siivoamaan – kirjoittamisesta nyt puhumattakaan.
Retkikohteekseni valikoitui kahdeksan kilometrin mittainen Kangenmiekan kierros nykyisin Ruskon kuntaan kuuluvan Vahdon perukoilta. Sanon tämän aina näin, sillä entisenä vahtolaisena on tärkeää huomauttaa, että ennen olivat asiat toisin… ja itse asiassa entisenä piikkiöläisenä myös tahtoisin huomauttaa saman asian: ennen olivat asiat toisin ja pitäjät olivat sen nimisiä kuin niiden kuuluukin olla. (Tosin ei ole kauaakaan aikaa siitä, kun sanoin Piikkiön kuuluvan nykyisin Paimion kaupunkiin. Sillä tolalla eivät asiat sentään tänä päivänäkään ole.)
Oli kylmä päivä, pari astetta lämpimän puolella, mutta maa oli roudassa, lätäköt riitteessä, ja navakka tuuli piti huolen, että patikoitsijalla pysyi vauhti yllä. Otin kyllä erityisen rauhallisesti, sillä onhan pakaralihakseni tulehtumisesta vain muutama viikko, ja vaikka olen kroppaani lepuuttanut ja vastavuoroisesti juoksuttanut niin jäsenkorjaajalla, lääkärillä kuin hierojallakin, piriformiksesta alkunsa saanut ketjureaktio on vaikuttanut koko naiseen aivan konkreettisesti päästä varpaisiin. Truth to be told, piriformiskaan tuskin oli ketjun ensimmäinen lenkki, vaan juurisyyt ovat varmaan syvemmällä rangan ja muun sellaisen tasolla. Välilevyhommelitkaan eivät ole täysin poissuljettuja. No! Sitä se on, vaivojen välttelyä vanheneminen. Tasapainon hakemista ja ajoittaista löytämistä loppuelämä, ja se kannattaa hyväksyä sillä kieltäytyäkään siitä ei voi. Ikääntyminen on siitä reilu ”vaiva”, että se osuu jokaiseen tasa-arvoisesti sukupuoleen ja sosioekonomiseen asemaan katsomatta.
Ennen kuin tämä blogin kirjoittaminen menee pelkkien ruumiinvaivojen luetteluksi haluan vielä mainita miten hitsin tärkeää oli päästä tänään metsään. Puissa oli vielä vähän ruskaa jäljellä ja maassa tietysti myös. Jossain Paattisten kohdalla ajellessani puut kaartuivat tien ylle niin komeasti että se ihan sattui rintalastan alla. Ooh, saatoin huutaa. Ihan spontaanisti päästää ehkä jonkun kirouksenkin. Ei ihmistä ole tarkoitettu seinien sisälle. Minua ainakaan.
Heti Kangenmiekan kierroksen parkkiksella Nummitien varressa ylitseni lensi pari joutsenta kaakottaen menemään, ja metsän puolelle päästyäni minut tervetulleeksi toivotti talitiaisten iloinen tiititys, ja oli siellä joukossa joku töyhtötiainenkin. Hiukan myöhemmin kohtasin palokärjen, hippiäisiä ja puukiipijöitä, ja aivan reitin loppuvaiheilla jäin kuuntelemaan närhien raakuntaa, sinitiaisten pulinaa. Ilahduin kohtaamisista lintujen kanssa; ehkä reitti on ainakin näin lokakuussa sen verran rauhallinen, että metsän asukkaita kohtaa helpommin, mietin. Kahdeksan–yhdeksän kilometrin matkalla kohtasin vain yhden polkujuoksijan, joka ohitti minut iloisesti morjenstellen lounastaessani jo kotona ruokatermariin lämmittämääni härkäpapukeittoa. Myöhemmin kun join kahvit Halkokanniston laavulla, saavuin edelleen lämpimän tulipaikan ääreen.
Lintuhavaintojen runsaudesta ja kroppani riittävästä yhteistyökykyisyydestä huolimatta palasin autolle yhdeksän kilometrin ja melkein kolmen tunnin kuluttua ristiriitaisin mielin. Kangenmiekan kierros ei sijaitse luonnonsuojelualueella, ja sen kyllä huomaa. Itse asiassa metsätaloutta oli reitin varrella harjoitettu siellä sun täällä niin ahkerasti (= avohakkuu), että ”metsänhoito” vetää mielen väkisinkin mustaksi. Olen todella väsynyt tähän. Oman jaksamiseni takia en jaksa enää tarttua lillukanvarsiin nostamalla asioita esiin somessa. Koen, että niin tärkeää kuin se tietoisuuden lisäämiseksi olisikin, sillä ei ole merkittävää vaikutusta, ja sen sijaan että uuvuttaisin itseäni huutamalla jatkuvasti ääneni käheäksi tyhjyyteen, keskityn pieniin konkreettisiin tekoihin, niihin mihin tällä hetkellä pystyn. Lahjoittamaan meritoituneille organisaatioille, allekirjoittamaan kansalaisaloitteita, äänestämään oikeita tyyppejä oikeille paikoille. Ja jos joskus voitan lotossa, mikä olisi sangen mahdotonta koska en lottoa, tai jostakin romaanistani tehtäisiin miljoonien dollareiden Hollywood-elokuvasopimus, mikä kuulostaa jo paljon todennäköisemmältä heh, ostan niin perkuleesti metsää, jonka suojelen kaikilta metsänhoitajapahiksilta ikuisiksi ajoiksi.
No niin. Muistuupa mieleeni yksi Hesarissa huomioni kiinnittänyt Nuuksion reittien lisäämistä koskeva mielipidekirjoitus. Mielipidekirjoitus koski lähinnä parkkipaikkojen riittävyyttä, mutta jäin ajattelemaan tätä toisesta näkökulmasta. Niin tärkeitä kuin kansallispuistot ovatkin, ne ovat luonnonsuojelualueita eivätkä todellakaan kerro edes puolta totuutta Suomen (metsä-/suo-/mikä tahansa biotooppi tähän)luonnon tilasta. Luonnonsuojelualueet ovat ihan ehdottoman pääasiallisesti metsäneläinten, pieneliöiden ja kasvien koti. Ihminen on vieraana siellä. Sen sijaan että luonnonsuojelualueille rakennettaisiin lisää reittejä kasvanutta kävijämäärää palvelemaan, pitäisi ihmisten mielestäni retkeillä juuri siellä, missä metsäluonnon todellinen tila tulee väistämättä ilmi. Se ei ole kaunista. Se ei ole Instagram-kelpoista. Se on pysäyttävää, ja sen soisi pysäyttävän yhä useamman meistä. Luonto on suomalaiselle rakas, mutta missä tämä rakkaus näkyy?
Luonnon ystävän on oman hyvinvointinsa vuoksi kyettävä näkemään puut metsältä joskus. On kyettävä näkemään ne puukiipijät ja ne hippiäiset ja ne töyhtötiaiset. On kyettävä itkemään ne itkut, ne iloiset ja ne surullisetkin, ja on kyettävä tuntemaan kaikki ne muutkin tunteet. Jos on väsynyt kaikkeen, jos on uupunut kaikkeen ja erityisesti jos on kaiken sen väsymyksen ja uupumuksen kyynistämä, tunteet yksipuolistuvat. Eikä sitten ole enää muuta kuin harmaa ja samea puutumus.
Joten kotimatkalla kun hidastin päästämään tien yli neljä valkohäntäpeuraa, kaksi isoa ja kaksi vähän pienempää vai kolmeko niitä pieniä oli, hidastin todella. Hidastin niin että pysähdyin ja peurat pysähtyivät myös. Ne katsoivat minua kallion juuresta metsän puolelta tarkkaavaisina ja suloisina. Korvat pystyssä antenneina aivan kuten sillä rusakollakin, jonka näin ruokailemassa omenapuun alla lopulta kotipihaan kaartaessani. Ainakin voin tarjota pihallamme 1 600 neliötä turvasatamaa jokaiselle lajille enkä vain tälle yhdelle, ajattelen. Se ei ole paljon mutta se on alku.
Kuvissa
1 Itse asiassa huvittavaa, miten päädyinkin ränttäämään metsäluonnon tilasta, mutta ilmeeni ja tunnelmat näissä kuvissa eivät yhtään vastaa tekstini ekokriittistä sävyä.
2 Reittiä kuvattiin helpoksi, ja sitä se takamukseni onneksi olikin.
3 Haapa on yksi tärkeistä avainlajeista, jotka mahdollistavat elämän monelle muulle lajille. Tämäkin haapavanhus oli täynnä erikokoisia koloja, ja aivan kuin olisin nähnyt yhdessä kolossa vähän pöllön selkämystä. Se oli varmasti höpöä, aivan kuten on höpöä koko tämä tämänkertainen tuokiovideonikin.
4 Käärmelähde reitin ensimmäisellä neljänneksellä oli ihana! Huhu kertoo, että täällä voi nähdä rantakäärmeen.
5 Olen selvästi kehittynyt retkiruokailijana, sillä touhotin tällä kertaa sen verran innoissani tämän Happy Soupin härkäpapukeiton lämmittämisen ja blendaamisen kanssa (toimii!), että unohdin kokonaan ottaa reissuun vettä mukaan ollenkaan.
6 Ensimmäisten jäisten suppisten kohdalla laitoin silmät kiinni mutta näiden toisten ja sitten niiden kolmansien ja neljänsienkin kanssa en enää mahtanut itselleni mitään. Mukaan ne oli kerättävä.
7 Riitettä.
8 Olisiko pöllön oksennuspalloja?
9 Halkokanniston laavu reitin kolmannella neljänneksellä.
10 Tokmannista löysin kerran eurolla tämmöisiä vegaanisia tummasuklaakeksitikkuja. Arvaatte varmaan, että niitä on nyt kaikki keittiön kaapit pullollaan.
11 Googletin kenen sulka. Google ehdotti kalkkunaa. Itse mietin käpytikkaa. Kumpikohan on oikea(mma)ssa?
12 Olen kirjoittanut vihreistä arvoista aiemminkin. Löydät tekstin täältä.
