Kahdeksanvuotiaista ja kuusitiaisista ja muista k-alkuisista asioista

Olen viime aikoina uponnut hakukoneoptimoinnin kaninkoloon. En ymmärrä aiheesta mitään, mutta sen sentään, että motivaatio esimerkiksi näiden verkkosivutekstien kirjoittamiseen on aika olematon, ellei tekstejä löydy muualta kuin suoran linkin takaa esimerkiksi Instagram-julkaisuistani. No. Kaninkolot voivat olla syviä ja labyrintinomaisia, mutta onneksi sain apuja tähänkin teknologiseen ihmemaahani alan ammattilaiselta.

Parantaakseni näiden verkkosivutekstien löydettävyyttä ja lisätäkseni blogiani blogilistoille olen muun muassa miettinyt blogilleni nimeä. Mietin jotain luontoon ja kirjoihin liittyvää, ehkä jotain silkasta olemisen riemusta, huokauksista ullakolta tai sammaleelta. Jotain metafyysistä, jotain ekologista, jotain herkkää. Kysyin lapseltakin vinkkejä, ehkä tuoreesta näkökulmasta olisi apua. Hän ehdotti blogini nimeksi kakkapökälettä.

Kiitos, lapseni. Vaikken tätä nimiehdotusta harkitsekaan, tarjosi hänen näkökulmansa minulle jonkinlaisen opin poikasen. Tuntuu, että otan tekemiseni liian tosissani. Heck. Otan itseni liian tosissani. Se ei koskaan ole tervettä, sillä vaikka itseäni ja tekemistäni arvostankin, tosissaan ottaminen tuo tekemiseen suorituskeskeisen sävyn ja saa minut tarkastelemaan itseäni ikään kuin ulkoa käsin. Kakkapökäleestä oli minulle se hyöty (ilo?), että joidenkin pohdintojen jälkeen muistin jälleen kirkkaammin, miksi tätä kaikkea teen. Miksi kirjoitan ja miksi kirjoituksiani julkaisen. Itselleni. Ja kun muistan tämän, tekstien löydettävyys tai löytymättömyyskään ei tunnu enää niin merkitykselliseltä, ja on oikeastaan ihan sama, mikä tämän blogini nimi on – joskaan kakkapökäle ei siltikään ole pöydällä, siis varteenotettavien vaihtoehtojen joukossa.

Lapsestani, tästä kakkapökälegeneraattorista puheen ollen, haluan merkitä muistiin eilisen päivän. Eilisen täydellisen aurinkoisen ja tuulettoman lokakuun päivän, jolloin aika kului hi taaaaas ti hänen odottaessaan kahdeksanvuotiskaverisynttäreidensä alkamista illemmalla Huviluvan lasersota-areenalla Piispanristillä. Hänen ollessa koulusta syyslomalla ja minun tehdessä töitä vähän silloin, vähän tällöin, muistui jälleen mieleeni ne lukemattomat yhteiset Luumun ulkoilutuslenkit Vanhalinnan ympäristössä ja lähimetsissämme, kaikki ne koronakuukaudet ja syys-, talvi- ja neljän vuodenajan flunssakaudet, jolloin päivät ovat olleet piiiit ki ääää. Jolloin nämä pitkät päivät ja tämä pullataikinamaisesti venyvä aika ovat oikeastaan mahdollistaneet sen, mitä me tänään toisillemme olemme. Kumppaneita kaikessa siinä ajattomassa ja rajattomassa, sanoja ja määrittelyjä pakenevassa.

Hänen tehtyä noin kaksisataakolmekymmentäkahdeksan parkourhyppyä ja -alastuloa Vanhalinnan punaisen töllin kivirappusilla, kävelemme jälleen hiekkatiepätkän kotiin, ehkä tuhannennen kerran, ehkä olemme toisella tuhannellamme jo. Ja kotipihalla tarkoituksemme oli kurkistaa linnunpönttöihin – siinä yhdessä hänen itse tekemässään oli aiemmin pesän alku ja sammalta aseteltuna herkästi ympyrän muotoon, mutta pesänrakennus oli jostain syystä jäänyt kesken, ja tarkoituksemme oli katsoa muut pöntöt, olivatko ne kelvanneet kenellekään.

Mutta emme me muistaneet. Lapsi jää avaamaan hevoskastanjoita linkkuveitsellä oravia varten ja minä kaadan lisää auringonkukansiemeniä syöttölaudalle. Talitiaisten kaikottua puuhiamme ihmettelemään jää rohkea kuusitiainen. Ja kuusitiainen jää niin lähelle, niin lähelle, että kämmeneni kääntyy toiveikkaana ojentamaan hänelle siemeniä, rauhassa, rauhassa, rauhassa kämmeneni ojentuu kohti kuusitiaista. Lapsi nostaa katseensa maasta kun minä lakkaan hengittämästä, ja kun kukaan ei liiku, ei äiti eikä lapsi eikä aikakaan enää, kuusitiainen laskeutuu keskisormeni päähän kuin perhonen tai kolibri tai enkeli paitsi että on ihka oikea kuusitiainen, ja tämä ihka oikea kuusitiainen puristaa minua pikkuruisilla varpaillaan ihan pikkuruisesti sormenpäästä, ja se puristus on kuin lahja. Näiksää, kysyn. Näin, lapsi vastaa. Vaikka sanat, ne ovat tietysti turhia.

Että saimme tämänkin kokea yhdessä.
Tämän ja sen lasersodan ja ne mokkapalat ja sen kakun ja ne keksit ja ne karkit ja kaikki ne vieraat ja kaikki ne lahjat ja kaiken sen energian ja ja ja…

Hänen oikeaan syntymäpäiväänsä on vielä hetki, ja nyt hän on jo viettämässä syyslomansa loppua jälleen toisaalla. Mietin, menisinkö jälleen seisomaan pihalle hevoskastanjan alle ja ojentaisinko kämmeneni kohti tyhjyyttä. Sillä koskaan ei tiedä, millaisen lahjan elämä voi antaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *