Kevät. Kun olen ulkona, Luumun kanssa ennen kahdeksaa nuuskuttelemassa kaikki ne pölyiset seepianväriset viimekesänheinät ja uppiniskaiset pellonpientareen talventörröttäjät, koiranputket ja karhun, en tarvitse korvanappeihini äänikirjaa, podcastia, en halua niitä. Haluan tarrautua jokaisella aistillani tähän ohikiitävään hetkeen joka on kevät. Haluan tuulen kuiskivan korvaani, tiaisten soitimen värähtelevän tärykalvollani. Haluan tuntea pikkukivet kesälenkkareideni pohjien alla, painua itsekin jonkun millin alemmaksi pehmeällä metsäpolulla, joka on sula. Kekomuurahaiset ovat heränneet ja ne tietävät heti, mitä tehdä. Ensimmäiset leskenlehdet Vanhan Härkätien varrella alkavat jo lakastua sinivuokkojen vasta kääntäessä Linnavuoren länsirinteessä kasvojaan kohti valoa. Pajut ovat aloittaneet tehtävistään tärkeimmän; niin koiraat kuin naaraat ovat kohta kukkeimmillaan. Lumoudun niiden hypnoottisesta kauneudesta. Niin kääntäjä kuin olenkin, en löydä suomenkielistä sanaa kuvaamaan ilmiötä, tunnettani. Olen mesmerized.
Tuntuu, että iän myötä elän vuodenaikoja ruumiillani yhä voimakkaammin. Ikään kuin vuosi kiertäisi minussakin. Kesä on yltäkylläistä nurmella piehtaroinnin ja joessa pulikoinnin aikaa. Sitä katselee aivonsa väsyksiin kaikkea värikästä ja loistavaa, kävelee jalkapohjat kovettumille ja käräyttää jälleen maksaläiskänsä auringossa, vaikka juuri viime vuonna lupasi itselleen, ettei tee sellaista enää. Syksy rauhoittaa, ja mättäillä erilaisin kullan ja kuparin sävyin hohtavat vahverot houkuttelevat kehonkin taipumaan kohti maata. Syksyllä metsässä tuoksuu maa ja se maadoittaa. Talvi… No. Vastahan siitä päästiin, ei huvittaisi ajatella sitä enää. Talvi on unen aikaa, ja kevät herättää. Se herättää kuin lapsen, ja olen täynnä energiaa, se virtaa minussa katkeamattomasti. Saa alkunsa luonnossa ympärilläni, virtaa kehoni läpi ja jatkaa taas matkaansa. Se tekee ruumiini rajattomaksi ja olen yhtä ympäristöni kanssa.
Viime perjantaina ajelimme lapsen kanssa Turkuun Caribiaan, jossa hän osallistui Super Parkissa järjestetyille kaverisynttäreille. Käytin oman kaksituntiseni tutulla kuntosalilla, mutta en jaksanut edes pulahtaa altaaseen, kun halusin istua saunassa kiireettä. Kasvot helakoina vietin viimeisen puolituntisen ravintolan rauhallisessa sohvanurkkauksessa Jenna Kostetin ihastuttavan Kuuden Katariinan jäljillä -teoksen kanssa ja siemailin viinilasista baarityöntekijän keväiseksi kuvailemaa inkivääriolutta jääpalojen kolahdellessa toisiaan vasten kuin lähimetsän lammen viimeisten jäälauttojen. Kotimatkalla hidastaessani kotipihalle huomasin yllämme neljä kurkea. Eeeemmääkestä, pääsi suustani. Niin lähellä ne olivat, upeat, mahtavat linnut. Samaan aikaan jo hyvää vauhtia vihertävällä pellolla joen toisella puolella komeaan laukkaan karautti muutama metsäkauris, ja jälleen se jysähti kehossani. Kevät. Riemu niin painava ja voimallinen, että rintalastan alla räjähti varmasti muutama keuhkorakkula. Kaikki on jälleen alussa.
Huhtikuun kuvakollaasi on tällä kertaa tällainen: Kuvat lapsesta kevään äärellä ovat Raision Timalipolulta kahden vuoden takaa huhtikuussa, paju on tämänpäiväinen, sinivuokko viimekeväinen.
