Touhusedän rankka talvi – koiran eturistisideleikkaus ja mikä kaikki voi mennä pieleen

Ystäväni sanoi kerran, että maailman suurin vääryys on se, että koirat kuolevat. Olen palannut tähän ajatukseen monta kertaa. Se on totta. Ja se on hirveää. Toinen ystäväni kirjoitti hiljattain sosiaaliseen mediaansa, että hänen koiransa ei kuule koirapilliä enää. Sekin on hirveää, sillä se kertoo siitä, että koira on ikääntynyt ja että ikääntyessä kuulo heikkenee ja ikäännyttyään no. Ikäännyttyään riittämiin koira kuolee. Luumukaan ei kuule enää kovin hyvin. Luumu ei erota enää, mistä suunnasta ääni kuuluu, eikä hän erota pieniä kolahduksia tai sen sellaisia elämisen ääniä. Hän ei aina edes kuule, kun joku tulee.

Ei meistä nuorene parhaimmatkaan, se on julmuudessaan luonnollinen tosiasia. Mutta rehellisesti en ole varautunut siihen, että Luumu todella joskus kuolee. En ajatellut sitä 11 vuotta sitten vaaleanpunaiset koiranpennunmuotoiset lasit silmillä enkä ajattele sitä nyt. En uskalla. Mutta mitä ajattelen? Ajattelen lahjaa. Ajattelen, miten rajaton lahja koiran elämä on.

Vaikka saimmekin vappuna hytistä jälleen luita vihmovassa viimassa, kevät kirjosieppoineen on tuntuvasti täällä ja pääskytkin niiden perässä kohta. Syksyllä ja alkutalvesta oli hetkiä niitä painavia, jolloin ajattelin, ettei Luumu näe tätä kevättä, tätä kesää enää enkä minä niitä hänen kanssaan. Oletettu nivelrikko oli kipulääkityksestä huolimatta pahana, ja ennen kuin saimme diagnoosin ristisidevammasta ja hyvät ennusteet leikkaukselle, monet itkut ehtivät minua sängynpohjalla pyörittää.

Pääsimmekin heti vuodenvaihteen jälkeen leikkaukseen, se meni hyvin, ja kymmenen päivän kuluttua olimme jo mitä toiveikkaimmin mielin tikkienpoistossa saamassa ohjeita pikkuhiljaa aloitettavaan kuntoutukseen. Kun leikkauksessa sahataan luuta ja luun asentoa muutetaan kiinnittämällä sinne metallikiila, on äärimmäisen tärkeää, että koira ei pääse reuhtomaan leikattua jalkaansa kuudesta kahdeksaan viikkoa leikkauksen jälkeen. Tämä koskee kaikenlaista hyppäämistä, liukastelua, spurttaamista ja niin edelleen. Luumu oli vanhana herrana kohtalaisen fiksu potilas, vaikka staffi onkin. Mutta mitä tapahtui? Automatkalla tikkienpoistosta kotiin Luumun leikattu jalka murtui. En muista näistä päivistä oikein mitään. Meni viikkoja, ja nyt kun ajattelen, meni kuukausia, kun keskityin lähinnä selviytymään.

Tämä kaikki on kuin toisesta elämästä jo. Jonkun toisen. Jonkun toisen painajaisesta. Se näköjään vaati vuodenaikojen vaihtumisen ennen kuin pystyin sanallistamaan tämän hirveän, paikoin järjen vieneen talvemme. Luumun jalka kuvattiin uudelleen, ja näin kuvasta itsekin, mitä oli tapahtunut. Niin räjähtänyt koipi kuvassa oli. Luumu sai lisää kipulääkettä ja paksun kolminkertaisen siteen leikatun ja murtuneen jalkansa ympärille.

Kaikkein hirveintä oli kipu. Hänen kipunsa silloin, tunnen sen edelleen äkillisenä kouraisuna rintalastallani, se tyhjentää keuhkoni vaikka tästä on jo melkein neljä kuukautta. Kävimme klinikalla kaksi kertaa viikossa vaihtamassa paketin jalkaan ja saamassa laserhoitoa. Kirppikset syynättiin vauvojen vanhanaikaisten potkuhousujen löytämiseksi, mutta koska sellaisia ei ilmeisesti valmisteta enää, ompelin Luumulle vanhasta neuletakistani kokovartalohaalarin pitämään pakettia jalassa kiinni. En muista tarkistamatta, kuinka kauan pakettia ja haalaria pidettiin. Sanoisin jotain kuuden viikon ja kuuden vuoden väliltä, mutta ensimmäinen on varmaan lähempänä totuutta. Kalsaria tietysti suojattiin ulkona. Sen lisäksi että Luumun ulkoilut olivat muutenkin lähinnä talon ympäri nuuskuttelua parhaimmillaan kymmenen kertaa päivässä ajan kuluttamiseksi ja papparaisen virikkeellistämiseksi, oman haasteensa kaikkeen toivat alkuvuoden jatkuvasti vaihdelleet lumi-, jää- ja sohjo-olosuhteet.

Paketin ja kalsarin lisäksi Luumu piti Back on Track -takkia, sillä vanhassa rintamamiestalossa vetää aina. Luumu nukkui lainaksi saamassamme suuressa kevythäkissä ja vietti häkissä pitkälti kolmatta kuukautta kaiken sellaisen ajan, jolloin kukaan ei ollut katsomassa perään, ettei hän keksi hypätä sohvalle, kiipeä ala- tai yläkertaan tai kuvittele, että joku tulee. Ovikellosta otin paristot pois jo viime vuoden puolella, enkä usko laittavani niitä enää takaisin. Elämänmuutos oli valtava. Vaikka akuutti kipu saatiin onneksi todella nopeasti murtuman jälkeen hallintaan, elämä oli kaikkine kieltoineen ja evättyine oikeuksineen masentavaa.

Aika on ihmeellinen asia ja keho. Miten keho korjaakin itseään, kun vaan antaa aikaa. Vaikka Luumulla on jo ikää, uudisluuta oli jo ensimmäisessä neljän viikon kuluttua otetussa kontrollikuvassa nähtävissä. Olin rehellisesti sanottuna aivan sirpaleina itsekin. Vapisin ja kyynelehdin ja hyppäsin halaamaan hoitajaa, vaikka tämä kääntyi puoleeni pelkästään röntgensuojakaapuni riisumiseksi. Ylipäätään klinikan asiantunteva ja empaattinen henkilökunta sekä elämänmakuinen ilmapiiri valoi uskoa tulevaisuuteen ja sai osaltaan jaksamaan haastavaa arkea. Kun lopulta jälleen uusien kuvien ja kontrollin jälkeen koitti toistaiseksi viimeinen lääkärikäyntimme, olo oli epäuskoinen ja vähän tyhjäkin. Me olimme jo alkaneet kuulua kalustoon.

Vaikka sanon, etten muista tuosta kaikesta oikein mitään, en halua(isi) unohtaa. Kipu, raivo, tuska, epätoivo. Ne ovat tärkeitä tunteita, tuntemuksia, jotka nostavat esiin sen, mikä on tärkeää. Yhtä lailla haluan muistaa sen, miten Luumu sai ensimmäisen kerran leikkauksen jälkeen tulla taas meidän sänkyymme. Miten hän oli riemusta sykkyrällään, piehtaroi ja pelmusi, petasi ja nirputti lakanoita, vaikkei hänellä ole koskaan ollut tapana imeskellä lakanoita sillä tavalla kuin vauva.

Itse olen vieläkin hieman varpaillani. Kun on neljä kuukautta elänyt aivan realistisessa pelossa siitä, että koira voi milloin tahansa räjähtää kappaleiksi, koska on liukasta, liikaa vauhtia, väärä ääni väärässä tilanteessa, hiukan tai hiukan enemmän epäonnea missä ja milloin tahansa, sitä vaan oppii ennakoimaan ja olemaan varuillaan aivan koko ajan. Pikkuhiljaa. Pikkuhiljaa huomaan, että mitään ei tapahtunutkaan, että kaikki onkin ihan hyvin ja että tästäkin selvittiin. Pikkuhiljaa uskallan jälleen nostaa Luumun autoon ja lähteä reissuun, retkelle, seikkailuun.

Nyt vasta todella ymmärrän: olemme jatkoajalla. Jatkoajalla yksittäisten hetkien merkitys korostuu. Jokainen rottaleikki on tärkeä, jokainen kerta, kun voin silittää päälaelta. Jokainen kerta, kun Luumu nuolee jogurttipurkin jämät tai taikinaiset vatkaimet ja voin työntää kasvoni ihan lähelle hänen kasvojaan koska se on ihanaa. Ja jokainen kerta, kun voimme lähteä autolla retkelle, nuuskutella vieraita hajuja, katsella vieraita nokikanoja vieraissa kaislikoissa ja laiduntaa vieraita vihreitä ruohonkorsia vieraan pellon pientareella. Jokainen kerta, kun hän katsoo silmiin, olkoonkin päästäkseen kävelylle tai saadakseen vappumunkkia, tajuan, että minulla on ollut elämää ennen häntä ja minulla tulee olemaan elämää hänen jälkeensä – mutta hän on jakanut koko elämänsä minun kanssani. Ja se nöyrryttää. Kun hän katsoo silmiin ja me jaamme sen hetken sen todellisuuden ja se on meidän. Se on korvaamatonta. Ja ajattelen jälleen: maailman suurin vääryys on se, että koirat kuolevat.

Dumppasin tähän nyt kaikenlaisia kuvia alkuvuoden ajalta. Ihan hyvää elämää kaikesta huolimatta silloinkin. Kaikenlaisia virstanpylväitä. Ensimmäinen metsäkävely. Ensimmäiset terassikelit. Ensimmäiset dominokeksit laavulla. Ensimmäinen vesiterapia. Ensimmäinen takatalvi. Ensimmäinen ihan oma pitsa. Leipurin pikkuapulaisena nyt ja aina.