On eduskuntavaalien jälkeisen viikon keskiviikko ja alan pikkuhiljaa selviytyä maanantainvastaisen yön viiden tunnin unistani. Tänään heräsin jopa ennen kelloa, sillä onhan valo ja linnunlaulu. Kevät joka vuosi. Sen tietää jälleen toiveikkaana nuppuja tekemään innostunut syyläkaktuksemmekin, jonka lapsi valitsi muutama vuosi sitten Prismasta ja nimesi Raketiksi. Olen aina pitänyt kaktuksista. Niissä on jotain sellaista itsepintaista, itseriittoistakin kenties. Jotain sellaista, jota edes minun on vaikea saada nujerrettua. Teini-ikäisenä rakensin kaktuksilleni isoon purkkiin valtavan autiomaan, jonne askartelin puusta kaikenlaisia teemaan sopivia yksityiskohtia. Sytkärillä reunoistaan poltettuja ajopuunpätkiä. Tienvarsiviittoja, joissa luki Sahara tai jotain. Yksikään kaktuksistani ei pelastunut.
Tyydyn toteamaan: on lohduttomia hetkiä. Lohduttomien hetkien jälkeen on kuitenkin aina hetkiä, jotka eivät ole ihan niin lohduttomia ja lopulta on hetkiä, jotka eivät ole lohduttomia enää lainkaan. This too shall pass, sisäinen selfhelpkliseeautomaattini ilmoittaa. Luontokadon pysäyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hidastamiseksi vaalien tulos oli (lähes) huonoin mahdollinen, mutta on huomattava, että työtä näiden arvojen eteen voi ja pitää tehdä muuallakin, muilla tavoin. Poliittinen järjestelmä nyt vaan toimii sillä tavalla, että vene keikkuu tietyin, määrätyin väliajoin, eikä Suomi ole tässä tietenkään mikään poikkeus. Työ päätöksentekokoneistoissa on ilmaston ja luonnonsuojelun näkökulmasta lyhytjänteistä. Mitä yhden neljän vuoden jakson aikana saadaan aikaiseksi saatetaan purkaa ainakin osittain seuraavan neljän vuoden jakson aikana ja päinvastoin. Se on hyväksyttävä. Ja kun sen hyväksyy, sisuuntuu ja huomaa, että on todella muita tapoja kantaa kortensa, vaikuttaa.
Ilmastoahdistus on yhä yleisempää ja onneksi sitä käsitellään myös mm. kirjallisuudessa enemmän. Luonnon tilasta ahdistuneet eivät ole voikukkaseppelepäisiä metsänkeijuja tai sammaleen peittämiä ituhippejä, vaan huoli ja kaikki sen vakavammat muodot leviävät poliittisista identiteeteistä piittaamatta. Kliseeautomaattini nostaa taas etusormensa pystyyn: onhan luonnolla ja erityisesti metsällä suomalaisen sydämessä lämmöllä vaalittu soppi, olkoonkin ajatus suomalaisesta luontosuhteesta kansallisromanttinen ja siten hieman höttöiseen utopiaan taipuvainen. Se on silti arvo. Monelle luontosuhde on arvo. Monelle luontosuhde on syvää yhteyttä, ja se yhteys on arvo. Monelle luonto itsessään on arvokas suhteesta tai yhteydestä ihmiseen riippumatta. Luonnolla on itseisarvo, eikä sen esille tuominen eduskuntavaaleissa nyt onnistunut.
Ilmastoahdistustaan voi hoitaa elämällä arvojensa mukaisesti silloinkin ja erityisesti silloin, kun se tuntuu Tenojokeen nousemiselta. Elämä on merkityksellistä silloin, kun tekee valintoja ja päätöksiä arvojensa mukaisesti. Ja kun puhutaan vihreistä arvoista – luonnonsuojelusta, luontokadon pysäyttämisestä, ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä – valinnat ovat onneksi hyvin konkreettisia tehdä! Ja kyllä vaan turhautuneisuutta ja kyynisyyttä lieventää samojen arvojen eteen työskentelevien ihmisten seuraan hakeutuminen. Yksilölle on tärkeää tuntea olevansa osa jotakin itseään suurempaa kollektiivia, on tärkeää huomata, ettei ole yksin. Tietenkin tämä voi aiheuttaa toksista kuplaantumista, polarisaatiota ja vastakkainasettelua, mikä korostuu sitä enemmän, mitä suurempi siivu elämästä vietetään sosiaalisen median virtuaalitodellisuuksissa. Tasapainon löytäminen on tehtävä sinänsä.
Oma valintalistani arvojeni mukaisessa elämässä näyttää seuraavanlaiselta:
- Olen hiljattain siirtynyt vegaaniseen ruokavalioon
- Nostan vegaanisia/planetaarisia elintarvikkeita esille sosiaalisessa mediassani ja kysyn ulkona syödessäni vegaanisia vaihtoehtoja
- Haluan välittää lapselleni asenteen, jossa kasvisruoka on ruokaa, ei kasvisruokaa
- Ostan hävikkielintarvikkeita, pakastan
- Energiajäteastia tyhjennetään 4 viikon välein (harvemmin ei ole meillä mahdollista)
- Ruokahävikki on minimissä
- Kaikki mahdollinen kierrätetään
- Pyrin ostamaan vähän
- Pyrin kiertotalouteen ostamalla paljon käytettynä ja myymällä torissa
- Haluan välittää lapselleni asenteen, jossa vältetään turhaa muovia (esim. lapsille houkuttelevaksi tehty makeishylly sisältää aivan hurjasti turhaa muovia)
- Sähkösopimuksemme on ilmastosopimus
- Pyrin ajamaan autolla vähän minimoimalla pihasta lähtöjä ja yhdistämällä menoja
- Pyöräilen kauppa- ja kirjastoreissuja kevät-kesäkauden
- Koulutan itseäni ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun liittyvissä aiheissa lukemalla paljon ja nostan näitä teoksia/aiheita esille sosiaalisessa mediassani
- Vietän aikaa luonnossa ja kannustan muitakin nauttimaan (lähi)luonnosta
- Haluan välittää lapsille asenteen, jossa luonto pieneliöineen on kiinnostava ja arvokas
- Äänestän vihreitä
- Olen Suomen luonnonsuojeluliiton ja BirdLife Suomen jäsen sekä Luonnonperintösäätiön kuukausilahjoittaja
Tunnen jonkinlaista häpeää oman häntäni nostamisesta tällä tavalla. Vihreiden arvojen esille tuomista leimaa nimittäin haitallinen ja yleinen mielikuva siitä, että omista ympäristöteoistaan puhuminen olisi oman sädekehänsä kiillottamista, biohajoavilla puhdistusaineilla tietenkin. Kyse ei kuitenkaan ole siitä vaan siitä, että inspiroidaan ja inspiroidutaan, tuetaan toinen toisiamme vihreämpien valintojen tekemisessä. Eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen voidakseen ajatella vihreämmin tai kutsuakseen itseään luonnon puolestapuhujaksi. Ei ole olemassa mitään palkintopallia, jonne pääsisi rastittuaan tietyt ruudut viherbingossa ja jos olisi, palkintosijat olisivat täyttyneet jo useita vuosikymmeniä sitten. Nyt en muista minkä kasvimaitoyhtiön sloganeihin kuuluu ajatus siitä, että maailma ei tarvitse lisää vegaaneja, mutta maailma tarvitsee lisää heitä, jotka valitsevat yhä useammin vegaanisia tuotteita. Mielestäni tämä on aika hyvä ajatus, jota voi soveltaa omaan elämäänsä ja esimerkiksi kaikkiin oman listani aihealueisiin itselleen sopivalla tavalla.
Kun palasin kävelyltä tänä aamuna Luumun kanssa, pysähdyin. Tuuletonta äänimaisemaa maalasivat tiaisten terävät sirkutukset, varisten matala raakunta, käpytikan mojova rummutus vaahteran runkoon ja kaiken päälle vielä ilmoja halkova palokärjen ujellus. Linnuille tämä viikko on samanlainen kuin viime viikkokin. Linnuille viikko ei ole viikko lainkaan, on vain valoa ja pimeyttä, lämpöä ja kylmyyttä. Tehtäviä, joita pitää tehdä. Keväällä niitä tärkeimpiä. Työpöydän äärellä huomaan: Raketti on avannut ensimmäisen nuppunsa. On siis kevät.
Inspiroiduin oman #ympäristökehu -listani kirjoittamiseen ja ylipäänsä aiheen käsittelemiseen oman vihreän Insta-kuplani kautta. Ajatus omista ympäristövalinnoistaan positiiviseen sävyyn puhumisesta on alun perin Julia Thurénilta, tämänkertaisen blogipostaukseni metsäkuvat kotikulmiltani Liedon Vanhalinnasta.
