Lapsi sai synttärilahjaksi kilon käsipainot. Söpöt vaaleanvihreät kapistukset, jotka ennen yläkertaan lapsen huoneeseen kulkeutumistaan ehtivät monta päivää takkahuoneen pöydällä ilahduttaa myös meitä aikuisia istumatyöläisiä. Samalla kun taukoliikuttaa itsensä tietokoneen ääreltä rappuset alakertaan täyttämään kahvikuppia, voi käsipainoilla tempaista nopeat kymmenen sarjat vipunostoja eteen ja ylös ja vaikka mihin. Kun on tehnyt äkkinäiset viitisenkymmentä toistoa jokaiseen keksimäänsä suuntaan, on sitä vähän hengästynyt ja kummasti tuntee, kuinka energia virtaa taas tietotyöstä kalkkeutuneissa kanavissa, pistelee ja sykkii hiukan mennessään.
Yhtenä iltana meillä oli keittiössä taas se tavallinen iltanäytös. Kahdeksan maissa kun lapsi on kotona tai saapuu kotiin, kun Luumu odottaa ruokaansa muttei lääkettään mutta tietää että ne kaksi kuitenkin jotenkin kuuluvat yhteen ja sitten on iltakävelykin vielä, onko se tehty vai tekemättä ja jos se on tekemättä, kuka sen tekee, lapsen iltapala, omenaa, omenaa, omenaa ja päärynää, joku paahtoleipä jos sellaista on tai sitten näkkileipää ja muista se margariini sinne reikäpuolelle, onko läksyt jo tehty ja saako vielä katsoa televisiota ja ehditäänkö halia, ehditään, ehditään mutta loputtomiin ei ehditä.
Tässä show’n tiimellyksessä vihreät käsipainot olivat jotenkin ajautuneet keittiön lattialle, ja mitä tekee Luumu? Hän alkaa nostella käsipainoa lattialta kuin noutokapulaa, kantaa ja tuo sitä näytille itseensä tyytyväisenä, enkös vain olekin niin taitava poika, hän ajattelee varmasti, ja me huudahtelemme voi että ja en kestä ja voi miten hän on taitava poika! Vaihdan käsipainon herkkupalaan, kiitos, olipa niin taitava poika, ja yhtäkkiä muistan; Luumun noutokapulat ovat varmaan vieläkin autotallissa jossain. Ja autotallista ne jostain löytyvät, treenikassista kuuden, seitsemän, kahdeksan vuoden takaa sellaisesta vaiheesta elämää, jolloin kilpatottelevaisuus oli koko elämä ja tärkeintä ikinä. Myös Luumulle, hän oli niin taitava poika ja aivan käsittämättömän motivoitunut harrastuskaveri.
Kun laitan kourallisen nameja taskuun ja pyydän Luumua keittiön matolla tuomaan milloin paksua puukapulaa, milloin ohutta ohjatun noudon kapulaa, milloin autotallin hähmäistä viileyttä itseensä varastoinutta metallikapulaa ja milloin nenätyöskentelyä edellyttävää tunnistusnoutokapulaa, tavallisessa iltanäytöksessämme tulee väliaika kuin varkain. Mitä kello on? Mikä iltapala? Mikä iltaruoka, mikä iltalenkki, mikä telkkari? Mikä viikonpäivä, kevät, kesä, syksy, talvi, vuosi, vuosikymmen? Kaikki se katoaa hetkeksi. Aivan hetken ajan kupla on tässä ja se on ehjä ja se on Luumun kanssa yhdessä jaettu riemu. Se on kuin taianomainen, käsinkosketeltava säie energiaa tai jotain, johon mahdumme vain minä ja Luumu. Se on sitä, kun jakaa saman todellisuutta taivuttavan tietoisuuden toisen kanssa, joka ei ole edes samaa lajia. Magiaa. Energiaa, yhteyttä puhtaimmillaan.
Ja yhtäkkiä ylitseni vyöryy aivan valtava suru. Suru on nostalgiaa ja kaipuuta ja ikävää kaikkea sitä kohtaan, mitä silloin oli. Miten silloin oli niin ihanaa ja toisaalta huoletonta ja toisaalta miten helppoa myös, yksinkertaista. Miten pam pam pam tavoitteet oli tehty saavutettaviksi ja miten tak tak tak kaikki oli vain omasta viitseliäisyydestä kiinni. Miten elämä oli täynnä ihmisiä, joilla oli samat tavoitteet ja kaikki se sama viitseliäisyys. Miten suurin harmi oli koiraharrastusyhdistysten talkoovelvoitteiden täyttyminen tai se, saako paikkaa sen ja sen maailmanluokan kouluttajan valmennuspäivään. Ja ne naurut ja se ilo ja ne kisamatkat ja ne ihmiset ja ne itkutkin. Monen tunnin automatkoilla ja treenikenttien laidoilla ja vuokramökeissä milloin minkäkin kisatapahtuman yhteydessä. Kaikki se. Puf. Mennyttä eikä koskaan palaa.
Kannan monesti syyllisyyttä ihmissuhteiden näivettymisestä ja päättymisestä. Kulttuurissamme ihmissuhteita arvostetaan sitä korkeammalle mitä pidempiä ne ovat, ajattelen. Eikä tämä koske pelkästään parisuhteita vaan myös ystävyyssuhteita. Eikä siinä tietenkään ole mitään väärää, ei pitkissä parisuhteissa tai ystävyyssuhteissa tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Ihanaahan se on, jos onnistuu löytämään elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa haluaa viettää aikaansa ja jakaa elämyksiä monta vuotta, ehkä ikuisesti, ehkä löytää sen yhteisen kuplan myös, sen yhteyden, josta ei yksinkertaisesti halua luopua koskaan ikinä enää ollenkaan.
Mutta se ei silti tarkoita sitä, että ihmissuhteen arvo olisi määritettävissä pelkästään sen keston mukaan. Luumun käsipainotempun myötä päälleni vyörynyt tunne oli ehdottomasti surua, mutta siinä ei ollut ripaustakaan syyllisyydestä. Se oli kaunis, voimakas ja hetkellinen pyörremyrsky nostalgiaa – pyörremyrsky, joka muistutti hetken ajan siitä, miten upean vaiheen silloin sain elämässäni kokea, miten upeita ihmisiä elämääni on tuolloin kuulunut ja miten kipeää luopuminen voi toisinaan tehdä. Mutta päällimmäisenä oli ja on edelleen kiitollisuus. Se oli silloin, sain sen silloin, sain kokea sen silloin. Kiitos. Ja erityisesti: kiitos Luumu.
No niin. Palan tunne kurkussa kirjoitan täällä ullakollani jälleen, hartiat kivettyneinä tietokoneeni puoleen kääntyneinä, ja kuulen Luumun puhisevan alakerrassa unissaan ehkä sohvatyynyä, ehkä puolisoni jalkaa vasten. Ajan kuluessa on vain tosiasia, että sitä joutuu luopumaan yhä useammista asioista. Sitä luopuu yhä useammista harrastuksista ja intohimonkohteista ja ihmisistäkin. Ja se on välttämätöntä. Elämä kuljettaa eteenpäin. Toisinaan se silittää hellästi ja toisinaan se heittää päin seinää. Ihminen muuttuu, ja elämään tulee tilaa, tulee uutta. Tulee uusia harrastuksia ja uusia intohimonkohteita ja uusia ihmisiäkin. Moni asia ympäristössä muuttuu, moni ihminen lähellä muuttuu ja itsekin sitä muuttuu. Mutta ei se silti tee luopumisesta helppoa. Luopuminen on raskas prosessi, joka kirkastaa arvon siinä mitä oli ja mitä on. Tuolloin, nyt ja kohta.
Kuvissa: Luumu tänä syksynä.
Ja niin siis itse asiassa tarkoitukseni oli tässä Luumua sivunneen tekstini yhteydessä päivittää vähän hänen kuulumisiaan, mutta päädyinkin keskittymään pateettisuuteen vivahtavaan empiiriseen tutkimukseen elämän olemuksesta. Mutta Luumulle kuuluu hyvää! Olimme eilen kuukausittaisella Librela-kipulääkepistoksella klinikalla, ja sen avulla nivelrikkokipu on pysynyt aivan todella hyvin hallinnassa. Pitkiä lenkkejä emme enää alkuvuodesta 12 vuotta täyttävän pappuran kanssa tee, mutta muutoin hän on energinen, pehmolelujaan säännöllisesti nuljuttava kunnon seniorikansalainen – ja niin söpö koira, tietenkin!
Vuodenvaihteessa Luumun ristisideleikkauksestakin tulee kuluneeksi vuosi, ja kaikista niistä h*lvetillisistä komplikaatioista huolimatta on jo nyt aivan selvää, että leikkaus oli hyvä päätös. Sen ansiosta Luumu on voinut elää laadukasta, arvokasta vanhuuttaan ja tietysti me Luumun ihmiset olemme saaneet nauttia hänen korvaamattoman ainutlaatuisesta seurastaan pidempään. Kirjoitin Luumun sairaskertomuksesta oman tekstinsä, ja se löytyy tästä linkistä.
