Jo joutui armas aika

Eilisen joogaharjoitukseni aikana kuulin ikkunan takaa määrätietoista sirkutusta. Kyllähän lintujen äänet kantautuvat sisään vähän väliä vaikkeivät räppänät auki olekaan, mutta niihin tottuu, ei niitä rekisteröi. Tämä ääni kuitenkin havahdutti, se oli keskeytymättömyydessään niin vaativa. Meidän makuu- kautta harrastehuoneen kulmasta on ikkunat kahteen suuntaan, näkymät okei naapuriin mutta näin kesän kynnyksellä myös ja erityisesti nuoriin vaahteroihin, tuuheaan orapihlajaan ja autonomiapäissään villiintyneeseen lumimarjapensaaseen, joka taitaa laajuudessaan muodostaa jo oman mikroilmastonsa. Keskeytin padahastasanani ja otin kämmenet jalkaterien alta kurkistaakseni ikkunasta: kenellä on hätä?

Pieni räkättirastaan poikanen se istua törrötti terassin kaiteella tuulen tuivertaessa keskenkasvuiset höyhenet entistä rähjääntyneempään pörröön. No en kestä mikä vauva, sanoin ääneen samassa huoneessa sikeitä vetelevälle Luumulle, äänellä jolla vauvoille puhutaan. Phii, niin söpö! Ja voi miten hankalaa oli tasapainoilla kaiteella, kun tuuli pieksi, eikä pieni keho ollut vielä ehtinyt kasvattaa edes kunnollista pyrstöä. Emo emo! poikanen huusi. Se on huuto, joka niin monia meitä lisääntyneitä lajista riippumatta yhdistää.

Ja yhtäkkiä näitä keväänpörröjä rastaanpoikia on kaikkialla. Niitä pyrähtää Luumun edestä kovasti säksättäen lentoon usein kappalein pitkästä ojanpiennarruohikosta ja niitä törröttää kuusen ja koivun oksalla siellä täällä yhtä pöllämystyneen näköisinä hassut. Kuin ne olisivat jostain vain tipahtaneet tähän elämään, tehneet pari kuperkeikkaa laskeutuessaan ja nyt jaloilleen päästyään huutavat kaikki kovaan ääneen: äkkiä äkkiä äkkiä! Ne tarttuvat elämään niin voimakkaasti vaatien ja täydellisen kyseenalaistamatta, että se vähän pysähdyttää. Ne ovat hauraita (ja phii niin söpöjä) ja tarpeissaan niin liikuttavia. Mutta siinä, miten poikaset suhtautuvat elämään, ei ole mitään haurasta. Sillä ne eivät suhtaudu elämään. Ne elävät.

Eilen juhlittiin kaikkialla koulujen päättymistä ja kesäloman alkamista. Mekin olemme odottaneet tätä hetkeä kovin, sillä vaikka yhteiskuntaa toki monesta kiitänkin, on ihanaa hengähtää ja päästä järjestelmän ja sen aikataulujen ulottumattomiin kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Lapsi päätti ensimmäisen luokkansa, ja liityn itsekin tässä kliseisistä kliseisimpien päivittelijöiden joukkoon todetessani, että nopeasti se meni. Itse asiassa siinä koulun pihalla auringon paistaessa, lasten syödessä jäätelötuuttejaan ja halatessamme toisemme ruttuun kameran edessä vieräytin tietenkin itsekin pari kyyneltä ja sanoin. Siis justhan se oli kun syksyllä oli eka koulupäivä. Siis justhan se oli. Mitä ihmettä. Ihan justhan se oli. Ja yhtäkkiä se iski tajuntaani kuin kirveen tylppä pää: Jo joutui armas aika ja mitä se ihan kirjaimellisesti tarkoittaa.

Kesäloma tuo tullessaan pitkät aamut ja illat. Sen että ei tarvitse kytätä kelloa ja vahtia iltapala-aikoja ja Luumun iltalenkkiaikoja ja nukahtamisaikoja ja tuon ikäisen lapsen kymmenen tunnin yöunivaatimuksen täyttymistä.

Itse asiassa ollaan tässä parin viime viikon aikana pikkuhiljaa lipsuttu kohti vapautta. Illat ovat olleet niin aurinkoisia, puut laskevan auringon valossa niin kukkeita. En ole mahtanut itselleni mitään, vaan ollaan ulkoiltu lapsen kanssa toisinaan vielä puoli kymmenen aikaankin. Yhdellä tällaisella iltakävelyllämme hän etsi neliapilaa Vanhaa Härkätietä piennartavien puna-apiloiden joukosta. Ei löytynyt mutta löytyi poimulehtiä ja hieman metsämmästä käenkaalta vai ketunleipääkö se on, äiti katso Googlesta, ja äiti katsoo. Sama asia se on, ja googletan jälleen: neliapila on englanniksi four-leaf clover. Ja samalla kun pääni on hautautuneena internetin syövereihin, lapsi huudahtaa: äiti kato! Ja kappas. Melko läheltä meitä vauhtiin pyrähtää valkohäntäkauris. Miten ketterä olento! Ylittää ojatkin kuin vietereillä, kuin luotuna hyppäämään yli ojien ja ulottuvuuksien, tajunnan ja ali-. Haluaisin kirjoittaa tähän, että siinä me katselimme toisiamme kaikki neljä auringon laskiessa, minä, lapsi, Luumu ja kauris, mutta aurinkohan ei laskenut vielä pitkään aikaan eikä Luumu itse asiassa tajunnut koko kauriin olemassaoloa kun oli kiinnostuneempi maan tuoksuista. Jotain taikaa hetkessä kuitenkin oli. Lapsen havainto, kauriin rennon riemukas meno. Jaettu tila, se fyysinen. Ja yhteys, syvä ja ymmärtävä.

Haluankin onnitella lämpimästi kaikkia kesälomalle kirmaavia ja koulunsa päättäviä (sekä meitä lukuvuotensa päättäneiden lasten vanhempia)! Kaikesta tästä armaasta, joutuneesta ajasta liikuttuneena muistuttaa, että keväänpörröisyyden takaa löytyy syvältä se olennainen. Tahto, tarmo ja päättymätön jano kohti omannäköistä, merkityksellistä elämää. Vietereillä tai ilman. Nautitaan kesästä, se on nyt!