Käytin eilen hyvän osan aamustani selvittämällä hakukoneen syövereistä, kuinka metsää ostetaan. En ole niin onnekkaassa asemassa, että metsää olisi tipahtanut syliini perintönä, ja suoraan sanottuna metsän omistamisen käsitekin on tuntunut aiemmin lähinnä absurdilta. Hurahdin ja olin jo kovaa vauhtia kiskomassa ostosaappaita jalkaan. Tilasin metsänomistajien tehtäväkirjan ja uutiskirjeen, selvitin missä sijaitsee Nurmes (liian kaukana), ja onko 6,08 hehtaaria paljon vai vähän metsää. Kuvittelin itseni tuoreiden metsänomistajien alkeiskurssille purkamaan moottorisahaa osiin ja pohtimaan, mitkä omat tavoitteeni metsänkäytön suhteen tuoreena metsänomistajana olisivat (ja nehän ovat selvät: luonnon monimuotoisuuden tukeminen sekä ilmastonmuutoksen hillintä; marjat, sienet ja virkistyskäyttö vasta hyvänä kakkosena).
Ei hätää. En ostanut metsää (vielä). Ymmärsin sentään itsekin, että en tiedä aiheesta läheskään tarpeeksi, ja sen sijaan että hassaisin rahat (joita minulla ei edes ole) johonkin riivittyyn ja yksipuoliseen taloustaimikkoon sen kasvun seuraamiseksi loppuelämäni ajan edes nuoreksi metsää muistuttavaksi puupelloksi, kannattaa minun laittaa nämä vähäisetkin roposeni mieluummin Luonnonperintösäätiölle, joka aivan varmasti tekee kaikkensa Suomen viimeisten luonnontilaisten vanhojen metsien ostamiseksi, pelastamiseksi ja suojelemiseksi.
Tänään taas käytin hyvän osan aamustani googlaamalla itse valmistettavien käsi- ym. voiteiden ainesosia ja sitä, mistä niitä voi ostaa. Selaimeni kirjanmerkit ovatkin nyt täynnä sheavoi- ja manteliöljyasioita – sekä tietysti verkkosivuja jokaiselle valveutuneelle metsänomistajalle.
Minulla on yksi aihealue enää suoritettavana Helsingin yliopiston Metsien ekologian ja käytön perusteet -kurssista, ja sen jälkeen tunnen kurssin kuvauksen mukaisesti ”metsäekologian ja metsätalouden käsitteistön” ja ymmärrän ”metsien käytön erilaiset tavoitteet sekä metsien hoidon ja käytön perusteet”. Lisäksi tunnen ”tärkeimmät kotimaiset puulajit sekä niiden ekologiset, biologiset ja puuntuotannolliset ominaispiirteet” ja hallitsen kasvupaikkaluokittelun, metsissä esiintyvät tuhot sekä niihin liittyvän lainsäädännön.
Metsäekologian opintojen pariin hakeutuminen oli sekin yksiä erään marraskuisen aamun äkkipikaisia hurahduksiani, joskin jostakin sisäisestä tarpeesta käsin sekin kumpusi. Tai jonakin viestinä tai etiäisenä universumilta, sillä valitettavasti viime blogitekstini loppuun kirjoittamani lausahdus muodollisen pätevyyteni lisäämisestä paikalliseen luonnonsuojelutoimintaan osallistumiseksi osoittautui tahtomattani profetiaksi vain muutamia päiviä sen kirjoitettuani. Täällä Vanhalinnassa on tosiaan ollut rankkaa metsäasiaa, joka on kuormittanut monella tavalla ja syvästi. En kuitenkaan mene siihen nyt, vaan tyydyn toteamaan: kaikella on aikansa ja paikkansa, ja intuitiota kannattaa kuunnella herkällä korvalla, vaikkei universumi- tai johdatusjuttuihin uskoisikaan. Eipä ole montaa viikkoa siitäkään, kun kirjoitin erään kundaliiniretriitin aikana tehdyn kirjoitustehtävän yhteydessä muistikirjaani: ”Olen nyt hoitanut itseäni. Olen tarpeeksi vahva siihen, että voin loistaa ympärilleni, antaa sitä voimaa myös heikommassa asemassa olevalle. Nyt on luonnonsuojelun aika.” Nyt tosiaan on luonnonsuojelun aika. Olin valmis. Ja olen valmis vastakin.
Kaikki nämä moneen suuntaan sykkivät toiveet ja tunteenpalot itsessäni, hurahdukset, muodostavat monimutkaisen ajatushimmelin. Nyt kun ahdan aivoni täyteen metsiensuojeluun liittyvää tietoa ja mietin pääni puhki, miten juuri minä voisin kaikkein tehokkaimmin suojella luontoa lähelläni että yleisesti ja samalla vaikuttaa osaltani maapallon kannalta kestävämpien arvojen läpiajoon yhteiskunnallisella tasolla, huomaan ajautuvani toisinaan haitallisten ajatusten äärelle. Ajattelen: miksi en ruvennut opiskelemaan biologiaa tai ekologiaa tai edes sitä geologiaa, jota vielä lukion jälkeisinä välivuosina pyörittelin vaihtoehtojen joukossa? Miksi en opiskellut itseäni miksikään oikeaksi asiantuntijaksi, miksi en opiskellut mitään oikeaa alaa, miksi jotain kääntämistä, mitä nyt jollain kääntämisellä on väliä, kun maailma palaa ympärillämme ja satavuotiaat kuuset kaatuvat tuossa melkein tonttini rajalla? Miksi en opiskellut ihan p*rkeleesti ekologiaa ja sammaleista ja jäkälistä ja ruvennut oman elämäni ja koko Suomen johtavaksi kääpälogiksi, rautaiseksi metsäinhoidon ylikomentajaksi, jolla olisi auktoriteettia pikkusormen heilautuksella kääntää koko tämä vinoutunut ja kansallisromanttisuudessaan äitelä suomalainen talous edellä -luontosuhde taas sellaiseksi kuin sen pitäisi olla; tilaan joka metsissä vallitsi 10 000 vuotta sitten, samaan tilaan, joka metsissä vallitsi vielä 100–150 vuotta sitten. Ei siitä niin pitkä aika ole. Mutta puut ovat sittemmin kaatuneet, ja ne ovat kaatuneet kaikkialla ja ne kaatuvat kaikkialla vastedeskin. Riippumattomista asiantuntijoista koostuvan Luontopaneelin tänään julkaistun Suomen luonnon tilaa ja tulevaisuutta käsittelevän raportin mukaan Suomen luonnosta on tuhottu 70 %, eivätkä toimet luontokadon pysäyttämiseksi ole lainkaan riittäviä. (Lue mm. HS-artikkeli tästä.) Todella moni ilmaisi itsenäisyyspäivänä tunteidensa ristiriitaisuudesta. Jaan todella tämän kahtiajakautuneisuuden tunteen; toisaalta rakkauden ja kiintymyksen isänmaata kohtaan (kaikessa sen nationalismista riisutussa muodossaan) ja toisaalta kauhun siitä, miten me maatamme ja sen heikoimmissa asemissa olevia kohtelemme (myös luonto eliöineen kuuluu tähän).
Kun hurahtaa, sitä haluaa tietää ja oppia ja osata ihan kaiken ja ihan heti (metsäekologian opiskelu ja metsän ostamisesta haaveilu). Sitä kyseenalaistaa aiemmin tekemänsä valinnat (miksi kääntäminen?) ja toisaalta sitä riepottelee itseään mitä hurjimpien huijarisyndrooman oireiden myrskyaallokossa (olen kyennyt elämään liki 40 vuotta ihan tyytyväisenä ilman syvää ja monialaista asiantuntijuutta vaikkapa haavankeltajäkälän sielunliikkeistä; itse asiassa samaa huijariutta poden myös kasvissyönnin/veganismin suhteen, pure sitä porkkanaa ihan rauhassa vain, menneet ovat menneitä, eivätkä kuolleet muistele pahalla, niinkö?)
Mutta ei elämä mene sillä tavalla, että ihminen tekisi oikean valinnan heti ykkösellä, että ihminen ei tekisi virheitä (ainuttakaan) ja että elämäntapahtumat muodostaisivat jonkinlaisen koherentin linjan, joka olisi ennustettava ja turvallinen. Palaan tässäkin hieman viime tekstiini ja muistutan itseäni jälleen kerran siitä, että ihminen muuttuu. Ympäristöt muuttuvat ja ihminen muuttuu ajassa ja muuttuvassa ympäristössään. Ihminen voi valita, ja sen jälkeen ihminen voi valita toisin. Ja kuten aina kun silloin tällöin säännöllisen epäsäännöllisesti onnistun kyseenalaistamaan oman ammatinvalintani ja sen, miltä työelämäni juuri nyt näyttää, palaan juurilleni ja olen siunattu. Siunattu ja kiitollinen itselleni tästä ammatinvalinnasta ja työelämästä, jotka kerran toisensa jälkeen kannattelevat minua niin henkisesti kuin taloudellisesti läpi jokaisen hurahdukseni, läpi jokaisen tunnemyrskyn ja rakastumisen, jolloin kuvittelen hetkellisesti haluavani tehdä työkseni jotain ihan muuta. Työni mahdollistaa minulle kaiken sen ajan ja henkisen latautuneisuuden ja hyvinvoinnin, jonka pohjalta minun on mahdollista suunnata huomioni ja kaikki tarmoni siihen, mikä ikinä minua sillä hetkellä puoleensa vetääkään. Juuri nyt ja jälleen kerran se on tässä: haluan pelastaa maailman (tai sen mitä siitä on jäljellä). Jokaisella puulla on väliä!
Aihetta hiukan sivuten kuuntelin viime viikolla mm. veljeni suosituksesta James Clearin rutiineja ja itsensä johtamista käsittelevän huippusuositun teoksen Atomic Habits. Vaikka kaikenlaisten hyvää tekevien mikrorutiinien rakentaminen on aina ollut minulle luontevaa (joskin on mainittava, että kiinnityn myös todella helposti haitallisiin tapoihin), jäin miettimään erityisesti teoksen loppuosan pohdintaa identiteetistä ja sen joustavuudesta. Clearin mukaan nimenomaan ei kannatakaan rakentaa identiteettiään jonkin yhden asian varaan, sillä jos se asia jostain syystä poistuu elämästä, murenee myös kyseisen asian varaan rakentunut identiteetti. Jotenkin näin siis hyvien journalististen tapojen vastaisesti ulkomuistista siteeraan nyt. Tämä kolahti itseeni juuri tässä hetkessä, kun olen soimannut itseäni lepattamisesta, tuon tuostakin eri asioihin hurahtamisesta, sen sijaan, että keskittyisi pitkäjänteisesti kehittymään yhdessä ja samassa asiassa. Än yy tee nyt lakkaan itseni ruoskimisen tästä aiheesta ja sallin moniaalle sinkoilevat intohimonkohteeni osaksi identiteettiäni, osaksi minua, joka olen vahva ja ehyt.
Jos vielä joskus päädyn ostamaan metsää, sitten olen metsänomistaja eikä siinä sen kummempaa. Ja jos joskus kaupittelen sinulle itse tekemääni manteliöljyvoidetta atooppiselle iholle, kannattaa ehkä harkita ostamista, sillä se on varmasti rakkaudella ja kaikella eettisellä harkintakyvyllä valmistettu. (Toivottavasti en silti sitä tee.)
Kuvat ovat liki vuosi sitten tammikuussa otettu yhdeltä suosikkiluontopolultani, Paimion luontopolulta. Nyt meitä on etelää myöten hellitty lumisella postikorttitalvella jo useamman viikon. Ihanaa! Valo, keveys ja kirkkaus leviää luonnosta myös itseen.
