Astuin ulkoa Luumua kävelyttämästä eteiseen ja ihmettelin, minkä työmaavalonheittimen puolisoni on eteisen nurkan taakse laittanut, niin kirkkaan että aah se melkein polttaa! Höpsis, tajusin sitten ja naurahdin ääneen. Aurinkohan se vain loimotti siellä. Kuusiaidan ylitse kivunnut, eteisen ikkunan sälekaihtimet väistänyt aurinko, joka maalasi keittiönvastaiseen valkoiseen välioveen valopallon kirkkaan kuin hitsausliekki varo älä katso. Tai katso vaan, se on kevät joka sieltä tulla rymistelee!
Kuin helmikuun ensimmäisen päivän kunniaksi myös talitiaiset aloittivat hevoskastanjan ympärillä jonkinlaisen oman seuraleikkinsä. Yksi pullero meinasi jäädä tyhjillään olleeseen linnunpönttöön jumiinkin, vaikka pöntön suuaukko on nimenomaan talitiaisille ajateltua kokoa. Komea koiras, paksu musta kravatti näkyy kauas ja vetää puoleensa naaraan jos toisenkin, minutkin. Voi kunpa saisimme tänä vuonna poikasia lapsen pappansa kanssa tekemään pönttöön. Siinä on ovenpielessä niin soma sydänkin.
Vuodenajat virkistävät luontaisella vaihtelullaan ketä tahansa, mutta erityisesti niistä on loputonta riemua tietysti luonnonystävälle. Ei ole niin harmaata tai ruskeaa kuukautta, jolloin ei ulkomaailma lukemattomine yksityiskohtineen ja rakenteineen tarjoaisi ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Aasinsiltana joskin vähän onnahdellen haluankin nyt hemmotella kaltaisiani luonnonystäviä esittelemällä kolme loppuvuonna lukemaani i h a n a a luontoaiheista kirjaa. Jokaisessa on oma kulmansa, jokainen lähestyy luontoa omalla tavallaan. Kaksi ensimmäistä olen esitellyt jo Instagramin puolella, kolmas hurmasi ja vei minut mukanaan hieman ennen joulua.
Alkupalana herkuttelemme Valdur Mikitan Kantarellin kuuntelun taidon (2018) parissa. ”Metsäihminen tuntee mielihyvää vain ajatellessaankin metsää, jo kauan ennen sinne menemistä. Metsän ajatteleminen ja viipyileminen kuvitteellisessa metsässä on lähes yhtä tärkeää kuin varsinainen metsässä oleminen.” Virolaisen semiootikon Valdur Mikitan pitkään lukulistallani roikkunut Kantarellin kuuntelun taito sopii luettavaksi erityisesti syksyllä, mutta teos on paljon muutakin kuin sieniä. Vaikka osasin kirjalta paljon odottaakin, se yllätti silti. Mikita avaa valaisevalla tavalla suomalais-ugrilaista kansanluonnetta ja selittää ravisuttelevasti, miksi eurooppalaisen järki-, tiede- ja tuottavuuspohjaisen elämäntavan tai -asenteen ristiriita suhteessa itämerensuomalaiseen perintöön on niin häiritsevä. Mikita pohtii teoksessaan suomalais-ugrilaisten kansojemme introverttiyttä, herkkyyttä ja taipumusta mystiikkaan, löytää rauha luontoyhteydestä. Ja vaikka teos liikkuu virolaisen kulttuurin kontekstissa, se on täysin sovellettavissa myös Suomeen. Itselleni Kantarellin kuuntelun taito lisäsi myötätuntoista suhtautumista eurooppalaisittain ”hömppänä” pidettyihin hiljaisiin ja mystisiinkin puoliin itsessäni. Mikita sai juureni tuntumaan vahvemmilta kuin pitkään aikaan, mistä muistan erityisesti kostealla rahkasammaleella suppisten kanssa keskustellessani olleeni aivan valtavan kiitollinen. ”Sienet ovat luonnostaan musikaalisia olentoja.”
Toinen herkkupala on Pepe Forsbergin ja Anneli Jussilan Puut puhuvat (2023). ”Puiden kommunikaatioketjut maan alla voivat olla jopa kilometrien pituisia. Metsä jakaa tietoa, puut puhuvat, kuuntelevat ja tuntevat. Kasvikunnan kaikki edustajat ovat kuulolla, ne haluavat kehittyä yhdessä luontaisessa kierrossa kasvavana metsänä. Monipuolinen kattaus eliöitä ja jopa selkärankaiset kuuntelevat metsän kertomaa.” Metsiä suojelevan Luonnonperintösäätiön keskeiset toimijat Pepe Forsberg ja Anneli Jussila ovat kirjoittaneet kauniin teoksen ikimetsien olemuksesta ja ihmisen suhteesta metsiin – ihmisestä metsissä nyt ja kautta aikain. Puut puhuvat -teoksessa Forsbergin osuus ottaa lukijan mukaan aistivoimaisille retkille luonnontilaisten metsien ääreen, ja kovat faktat Suomen metsien tilasta ja suojelun tarpeellisuudesta saavat kenet tahansa yhtymään hätähuutoon: luonnontilaisia metsiä ei saa tuhota enää yhtään enempää! ”Valtaosa suomalaisista haluaa suojella enemmän metsiä. Vanhat metsät koetaan rikkaina keitaina, joilla virkistäytyminen on pelkästään hyvä asia. Olemme uuden tilanteen edessä, kun metsiemme monimuotoisuus ja yhteiskuntaamme ohjaava talousajattelu eivät tunnu löytävän yhteistä säveltä ja kompromissia metsien tilan elvyttämiseksi.” Jussilan rautainen asiantuntemus ihmisen metsäsuhteen historian vaiheista on nautinnollista luettavaa, josta valveutunutkin metsienystävä löytää paljon uutta pohdittavaa. Lingvistiikka, etymologia, kulttuurihistoria, myytit ja uskomukset luovat Jussilan osuudessa ihastuttavan rakennelman, joka tuo mieleeni Valdur Mikitan itämerensuomalaista metsäsuhdetta pohdiskelevat teokset – kunnes Jussila pääseekin lukuun, jossa hän kertoo retkestä Välgin alueen metsiin itsensä kirjailija ja semiootikko Mikitan kanssa! Ilahduttava miel(i)enyhteys välittyi lukijalle asti.
Jälkkärinä on tällä kertaa minut aivan täysin lumonnut Heli Laaksosen Luonnos (2022). Luonnos on kolmikosta ehdottomasti kaunokirjallisin teos, mutta tämä huomio ei lainkaan poista kaiken sen ekologisen faktan painavuutta, jonka Laaksonen on onnistunut tähän mestariteokseen paketoimaan. Jestas! tekee mieleni huutaa. ”Kaikkien lintujen perusajatus on tasan sama. / On nokka, muttei hampaita. / Siiviksi muuttuneet eturaajat. / Keveät luut. / Munii. / Pesii. / Periytyy dinosauruksista. // Nykymaailmassa tunnetaan yhtä monta eri lintulajia kuin Huittisissa asukkaita. / Toisin kuin huittislaiset, / linnut on jaoteltu tieteellisesti / ominaisuuksiensa mukaan.” Laaksosen rakkaus yksityiskohtiin ja omituiseen nippelitietoon välittyy – ja sitähän luonto on, yksityiskohtia ja omituista nippelitietoa. Luonnos kattaa lajien kirjon aivan mitättömän pienistä (esim. taudeista) valtavan suuriin (esim. karhuihin). Laaksosen etymologinen tuntemus on vertaansa vailla… muttei sittenkään vedä ihastuttavuudessa vertaa teoksen lupsakalle, helluselle rytmille ja poljennolle. Silloin tällöin pilkahteleva antropomorfismi on helppo antaa anteeksi, sillä esimerkiksi lintulajien lukumäärän esittäminen vertauksella huittislaisiin on yksinomaan sympaattista. Luonnos on Laaksosen teoksista ensimmäinen, joka todella kävi sydämeeni. Rakastin, rakastin, rakastin tätä kirjaa, ja Luonnos sai minut rakastumaan hieman myös Laaksoseen itseensä. Lukemisen jälkeen päällimmäinen viipyilevä tunne on: mikä elämän ilo! Mikä riemu ihan jo siitä, että saa olla elos(sa) ja luonnos(sa)! Loppuun yksi lainaus, joita olisin siis voinut kirjoittaa tähän niin monia, mutta valitsen tämän, sillä tämä kertoo (myös) minusta: ”Kun on niin helppo nimetä / monta jäätelömerkkiä, / miksei opettelisi jokusen / lahottajasienenkin, kun niiden ohi / joka päivä kiiruhtaa?”
Kiitos Heli Laaksonen, Pepe Forsberg, Anneli Jussila ja Valdur Mikita näistä hengähdyspaikoista, joissa luonnonystävän lukeva mieli lepää ja mielellään vähän kauemminkin.
