Än yy tee retkeilykausi alkaa – Lapsen kanssa laavulla

Retkeilykausi on alkanut! Vaikka kuinka ajoittain haaveilenkin retkeilystä ympäri vuoden – teltan pystyttämisestä umpihankeen jossakin Käsivarren erämaa-alueella, hiihtovaelluksista halki Ruotsin Lapin jylhäin maisemain ja sen sellaisesta eräpirkkoilusta henkiinjäämistaitojen testaamisen rajapinnassa – fakta vain on, että juuri nyt elämäntilanne ei anna myöden sellaiseen. Kotona on alakoulutaipaleensa juuri alkuun saanut lapsi sekä koira, joka elämänsä ehtoopuolella on jo yönsä teltassa majoittunut, pidemmät vaelluksensa taivaltanut.

Itse asiassa mitä faktoihin tulee… En ole todella edes ihan varma, mitä retkeilyltäni haluan. Instagram erittäin viehättävine ja esteettistä silmää hivelevine, erämaaromantiikan nälkää tyydyttävine kansallisromanttisine kuvastoineen onnistuu vähän turhankin hyvin herättämään minussa uinuvan metsästäjäkeräilijä-puolen. Mutta minussa on myös ja erittäin vahvana onkin mukavuudenhaluinen ja leppoisaan laiskotteluun taipuvainen puoli, ja mitä rehellisemmin ja pikemmin sen itselleni myönnän, sitä helpommalla päästänen itseni myös näiden survivor-tyylisten retkeilyhaaveideni kanssa.

Asiaan: retkeilykausi on osaltamme alkanut, ja se alkoi tänä vuonna poikkeuksellisen aikaisin, kun ajaa pyrähdimme huhtikuun puolivälin tienoilla kotikaupungissamme Liedossa sijaitsevan Ankka-Nautelan luontopolun varrella nököttävälle laavulle. Olimme käyneet tsekkaamassa laavun ympäristöineen jalkapatikalla aikaisemmin, mutta nyt kun yöpyminen laavussa olisi sekä minulle että lapselle ensimmäisemme ja yöksi oli luvattu muutama aste pakkasta, ajatus autolla perille saakka ajamisesta toi turvaa. Lisäksi laavun tiedoissa mainittiin ohje omien polttopuiden tuomisesta, mikä sinetöi päätöksen. Haastetta riittäisi tällä kertaa ihan jo laavussa nukkumisessa (teltan sijaan) sekä pakkasen puolelle tippuvissa yölämpötiloissa. Tavaroiden kantamista ehditään harjoitella olosuhteissa, joissa ei ole muita uusia tekijöitä.

Viihdyimme, tarkenimme ja nautimme. Lapsi ei meinannut edes iltasatua jaksaa kuunnella silmien jo lupsahdellessa. Itse luin otsalampun kajossa Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä -teosta (luen vuodessa toista tai kolmatta sataa kirjaa; miten voi olla mahdollista, että mainitsen näin sivumennen sanoen blogissani jo toista kertaa lukeneeni juuri tätä kirjaa!), söin pussillisen Marianneja ja lopulta annoin periksi itsekin. Nuotion sammuttua oli tähtien tuikkeeseen ihana nukahtaa. Ymmärsin nyt laavussa nukkumisen viehätyksen. Venuksen ja Marsin säihkyessä metsän mustan siluetin takaa ikiaikaisina timantteina, tunsin löytäväni yhteyden metsästäjäkeräilijään minussa, juuri siihen, joka jonakin toisena aikana nukkuisi jokaisen yönsä paljaan tähtitaivaan alla metsän sylissä juuri näin.

Aamulla meillä oli naamat turvoksissa ja pää tokkurainen kaikesta nukkumisesta – lapsi nukkui 12 tuntia ja itsekin nukuin 10! Ihmeellinen ilmiö, pakkanenko sen teki unen ja turvotuksen? Vai aamuyöllä laavun seinään pontevasti täräyttänyt tikka, joka meidät herätti? Äkkiä kahvi tulille, hillosilmä puuroon ja käsi tapailemaan munkkipussin pohjaa. Pelataanko erä uunoa? Pelataan vaikka toinenkin ja tullaan pian taas uudestaan. Metsä odottaa meitä kyllä ja laavu.

Kuvissa:
2. Tässä sitä visuaalista estetiikkaa kerrakseen, eli reality check (lapsen kanssa) retkeilyn backstagelta.
4. Jotain taianomaista on siinä hetkessä, kun lapsi jo tuhisee vieressä ja itse saa syödä karkkeja ja lukea kirjaa.
6. ”Siis äiti tääl on oikeesti viel lunta!”
8. Partners in life.