Kevään ensimmäinen laavuyö

Ulkona yöpymisen kausi on korkattu! Naps vaan sinne se kapsahti kuuseen tämä kuvitteellinen kuumavesipullon korkki seitsemän kuukauden mittaiseksi venyneen ulkonayöpymistaukomme päältä. Seitsemän kuukautta, mietin. Talvi kesti iku i s u u u u u d en, mutta mihin tämä seitsemän kuukautta yhtäkkiä hurahtikaan?

Syksyn viimeiseksi yön ylittäneeksi retkeksemme jäi mamman kanssa patikointi Liesjärven kansallispuistossa elo–syyskuun vaihteessa. Ei siksi, etteikö syksyllä olisi kenties vielä tarjennut, vaan siksi, että olin – ja pahoittelen että jälleen kerran käännän puheen terveydentilaani tai pikemminkin sairaudentilaani, mutta minkäs minä keski-ikäinen ihminen itselleni mahdan, kun en muita puheenaiheita tunnu löytävän sitten millään – tulehtuneen pakaralihaksen, iskiassäryn, nyrjähtäneen nilkan ja liian pienien kenkien käytöstä aiheutuneiden piinallisten varvasvaivojen selättämä niin hel… kkarin pitkän aikaa.

Ja yhtäkkiä se oli täällä, huhtikuu ja sen ennalta-arvattavan arvaamattomat kelit. Jos jotain olen tästä viime vuotisesta kaudenaloituskirjoituksestani oppinut, niin ainakin pakkaamaan tehokkaasti niin ajallisesti kuin materiaalisestikin. Enää en tarvitse aaneloskokoista viikkoa etukäteen raapusteltua muistilistaa. Ja vaikka tavaraa oli nytkin paljon, pitää muistaa, että ne ovat kuitenkin kahdelle hengelle, puut laavulle piti tuoda mukanaan, ja koska yöksi kuitenkin oli luvattu viitisen kappaletta miinusasteita, oli vaatetuksen ja muun rekvisiitan oltava sen mukaista. Lapsi ei onneksi palele oikeastaan koskaan, mutta itse villasukkia ja -housuja lähes läpi vuoden käyttävänä en tiedä, millaiselta sellainen voisi tuntuakaan.

Viime vuodesta olen myös lakannut haaveilemasta hiihtovaelluksista Pohjois-Ruotsin erämaissa. En sano, ettenkö joskus saattaisi hyvinkin vielä sellaiselle haluta, yhtä lailla kun saattaisin haluta joskus vielä mitä tahansa muutakin asiaa, mutta varmaan seurattuani Instassa tunnelmia (ja todellisuutta siten kuin se Instassa seuraajille välittyy) hyvän tovin erittäin kokeneiden eräoppaiden järjestämiltä talvivaelluksilta, olen tällaisena mukavuudenhaluisena murmelina tähän retkeilymme nykytilanteeseen erittäinkin tyytyväinen.

Ankka-Nautelaan tiemme vei tälläkin kertaa, ja huhtikuun ensimmäisestä viikonlopusta oli kyse. Omassa kotikaupungissamme sijaitsevan Ankka-Nautelan reitin varrelle sijoittuva laavu on siitä mainio valinta lapsen kanssa kevään kintaalla yöpymiseen, että perille asti pääsee autolla. Helpottaa omien puiden mukana ottamista (harvoin viitsin tulistella mutta pimeinä ja kylminä laavuiltoina kyllä) ja tarjoaa jonkinlaisen hähmäisen turvaverkon siinä hyvin hyvin hyvin epätodennäköisessä tilanteessa, että keskellä yötä tarvitsisikin päästä laavulta pois.

Lähdimme taas yön selkään siinä mielessä, että olimme vielä iltakahdeksan pintaan ajomatkalla, ja tokaisinkin lapselle, että mitään varasuunnitelmaa ei sitten ole, jos laavu onkin varattu. Mukana ei ollut telttaa, eikä meillä sellaista telttaa olekaan, joka suojaisi meitä maasta hohkavalta roudalta. Lapsi vastasi, että ei kai kukaan nyt niin hullu olisi, että laavulle menisi. Niinpä, ei kai kukaan nyt niin.

Äkkiä laavun pintapuolinen siivous (auton lumiharja on tähän oiva!), makuualustoihin ilmat ja kotoa tuotuihin koivuhalkoihin tuli. Siinä se ilta menikin aivan upeasti nakkeja grillaten (nämä Makukeittiön kasvismakkarat parhaat), vaahtokarkkia paahdellen ja tulella leikkien (älä vaan sit kerro kenellekään, et sun äiti on antanut sun leikkiä tulella…). Muistatteko itsekin lapsuudesta, kuinka parasta oli:
– vesileikit (ohjata pikkuisia puroja koulun hiekkakentällä kepin kanssa)
– talileikit (sulattaa kynttilänpätkästä talia toisen kynttilän liekissä) ja
– savuleikit (ottaa kepinnokkaan nuotiosta kevyt hiillos ja lähettää sillä savumerkkejä muihin galakseihin)?
Oliko jotain muita leikkejä? No oli tietysti, sillä olinhan lapsi ennen digiaikaa, ja vaikken kouluun läpi talvisodan hiihtänytkään, ratsastelin kuitenkin muina ponityttöinä pihojen keinulaudoilla vielä ylä-asteen kynnyksellä.

Keittelin itse vielä vettä kofeiinitonta iltateetäni varten, jota olin muuten varta vasten ostanut testiin tällaisia hetkiä varten Matsmartista tai vastaavasta vastuull… kuluttajaa vastuullistavasta hävikkifirmasta. Lapsi ei malttanut odottaa iltasatua (Sari Kanalan ja Harri Ahosen hienoa Orava-kirjaa) vaan kömpi makuupusseihinsa (niihin kahteen päällekkäiseen vaikkei kaksi heikohkoa yhtä hyvää vastaakaan) ihan pienenä karhuna ja nukahti ennen kuin ehdin valokuvaa hänen juuri parahiksi puikoiltani pudonneesta hupustaan ottaa. Itsekin olin vedenkeittopuuhistani lopulta sen verran väsynyt, että pystyin keskittymään Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin -monologiin vain puolen sivun verran. Vika ei tosiaan ollut kirjassa sinänsä, mutta keskittymiskykyä tämä lukijaa tempova proosateos kyllä vaati.

Lapsi nukkui kymmenen tuntia ja itsekin nukuin yhdeksän. Hänellä ei ollut yhtään kylmä, minulla hieman lantiosta (kylkinukkuja kun olen, ei mikään määrä untuvaa missään tunnu piisaavan, kun tarpeeksi kylmää hohkaa) ja nenästä. Googletinkin seuraavaa käsityöprojektia itselleni; voit viihdyttää itseäsi kirjoittamalla kuvahaun hakukenttään vaikkapa nose warmer, kuten itse tein.

Mutta silti, lievästä kylmyydestä huolimatta on nyt sen aika. Aika huudahtaa. Aika huudahtaa että. Aika huudahtaa että ai että, ai ettien että! Aamukahvilla meitä viihdytti puukiipijä, ja paluumatkalla aiheutin lähes peräänajon äkkijarruttamalla auton yhden pellon laidalle. Olihan sinne laskeutunut niin julmettu määrä töyhtöhyyppiä, että asiaa piti suureen ääneen jäädä paikan päälle taivastelemaan.

Kuvissa
1 Kun pyydän et ota mustakin yks kuva.
4 Vasemmalla jo nukutaan. Päässäni ekaa kertaa juuri samalla viikolla valmistunut Villahullun Uuttuhuppu.
5 Olin niin täpinöissäni Clipperin iltateestä, että muistin pakata hunajankin mukaan. Yleensähän en juo teetä oikeastaan ollenkaan.
6 Puurokin näyttää trangiassa niin kivalta!
7 Laavu Ankka-Nautelan luontopolun varrella.
8 Hiljattain paikalle on rakennettu myös hieno uusi nuotiopaikka aivan laavun lähelle.
9 Samoilla silmäpusseilla tästä lähes suoraan Raision teatteriin katsomaan Peukaloisen retkiä.