Olen metsässä. Siinä jota kaadettiin mutta joka pysyi pystyssä silti. Pysähdyn, sillä vieressäni on vanha kuusi, jonka oksat roikkuvat polun ylle kuin joulukoristeet, ja koristeista kuuluu helinää. Niin ohutta, niin kirkasta. Tunnistan sen jo helposti. Hassua, mutta minusta on ajan lempeässä saatossa tullut ihminen, joka tunnistaa linnut heidän laulustaan. Hän on hippiäinen, Suomen ja koko Euroopan pienin lintu, ja nyt hän on tässä. Käsivarren mitan päässä minusta, välittämättä minusta tuon taivaallistakaan hän kiipeilee pikkuruisilla jaloillaan kuusen roikkuvissa oksissa ja napsii siemeniä tai talvehtivia hyönteisiä tai pölyä – en minä tiedä mitä näin pieni lintu kupunsa täytteeksi kuusesta löytää, mutta hän kiipeilee ja hän pyrähtelee pikkuruisilla siivillään pyrähtelee ja helisee mennessään. Ei välitä minusta, ei huomaa, kuinka minun sydämeni on hänen silkasta läsnäolostaan pakahtumaisillaan. Voisin kurottaa käteni häntä kohti mutten tee sitä. Katson vain ja pakahdun.
Voin tehdä lupauksia uudelle vuodelle tai voin olla tekemättä. Ei ole kuulunut tapoihini, sillä ymmärrän, että lupaukset niin itselle kuin toisillekin tehdyt, ovat lopulta pelkkää sanahelinää (eikä yhtään niin somaa kuin hippiäisen). Jos ihmisellä on tarve muuttua, hän muuttuu. Eikä muutos ole silloin yhdestä lupauksesta kiinni. Se vaatii jatkuvia pienenpieniä valintoja aivan koko ajan, nyt ja taas kohta.
Mutta muutoskaan ei ole itseisarvo. Muutos tai ainainen kehittyminen parempaan ei ole itseisarvo, itsestäänselvästi aina ja iankaikkisesti tavoiteltava asia. Me olemme aivan hyviä tällaisenaan. Olen täydellinen ja ihana ja niin olet sinäkin, täydellisen ihana. Voin luvata itselleni mitä tahansa, uuden vuoden kunniaksi tai muuten vaan, mutta tärkein lupaus, josta minun kannattaa joka hetki pitää kiinni, on olla itseni puolella. Ja se on samalla sitä, se on ennen kaikkea sitä, että puolustan minulle tärkeitä arvoja. Puolustan puolustan puolustan – kunnes olen puolustanut niin kauan että hyökkään. Seison minulle merkityksellisten asioiden takana, ja maaperä allani on vakaa. Se ei anna periksi enkä anna minäkään.
Aurinko siivilöityy korallinpunaisena lumihuppuisten tammien oksien välistä. Tämäkin lehtomainen kaistale säästyi, mietin, ja asetan talvisaappaani hankeen metsäkauriin jättämien jälkien lomaan. Aikani hitailtuani ja puiden, näiden vanhojen tuttujen, runkoja siliteltyäni nostan rintani pystyyn ja kävelen. Kävelen sydän edellä, katse yläviistossa korkealla latvustossa ja käteni vain haluavat levittäytyä sivuille, taakseni, kämmenet avoinna maailmaan kuin siivet mutta sittenkin kämmenet. Kuulen käpytikan tutun nakutuksen, ja sitten jo näenkin hänet hakkaamassa jäätyneestä kelosta murkinaa hänkin. Tuu meille syömään! huikkaan, mutta ei hän tule. Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Ripset jäätyvät toisiinsa ja hiukset kiinni naamaan täällä 15 asteen pakkasessa, ja minä se juttelen tikoille. Olen niin onnellinen ja kiitollinen ja kaikkea muuta sellaista pakahduttavaa ja pörröistä, ettei tunne mahdu sisääni. On kuin omistaisin nämä puut, nämä metsät, tämän maan jalkojeni alla. Ja omistanhan minä. Sillä tavalla kuin ihminen voi ylipäänsä mitään omistaa.
Hyvää uutta vuotta!
Olet täydellinen ja ihana.
