Menen metsään. Aurinko suodattuu kuusenoksien läpi. Se on lempinäkyni metsässä, ajattelen. Se miten valo vaihtaa sävyään hieman lämpimämmäksi kulkiessaan kuusen neulasten läpi. Miten samalla kun se kulkee, se muuttaa itsensä lisäksi myös kuusta ja sitä, joka kuusta ja valoa katsoo. Metsä on täynnä lempinäkyjäni. Jokainen näky metsässä on lempinäkyni. Lempinäkyni, lempeni, metsä.
Pitäisi kirjoittaa. Kaikenlaista muutakin mutta juuri nyt tänne upouusille verkkosivuilleni. Mutta miten voin kirjoittaa mitään, kun maailma on sanoja täynnä ja ihmiset hukkuvat merkityksiin, joihin kukaan ei jaksa edes keskittyä enää. Jaksanko itsekään? Tässä maailmassa, tässä maailmanmenossa kaikki käy niin nopeasti, kaikki menee niin nopeasti ohi. Miksi haluan tuottaa lisää merkkejä bittiavaruuteen, kun jokaisella on jo ilmankin tarpeeksi tekemistä, kiire, minullakin?
Laskeudun polkua pitkin alamäkeen ja ylitän jään kovettaman mutaprunnin. Lunta ei ole. Viime syksyn tammenlehdet peittävät metsänpohjan kinuskinvärisenä mattona. Ne rapisevat jäisinä talvisaappaideni pohjia vasten. Pysähdyn ja riisun lapaseni, asetan kämmeneni tammen runkoa vasten. Kun suljen silmäni, aika lakkaa olemasta. Aika lakkaa olemasta ja minä lakkaan olemasta minä. Aivan pienen hetken ajan ympärilläni tammenlehtien seasta pilkottavat jo sinivuokkojen herkät nuput. Ne avautuvat ja laajenevat ja yhtäkkiä koko metsä on täynnä sinivuokkoja, puut täynnä silmuja, ilma linnunlaulua tiaisten, puukiipijöiden, sirittäjien. Aikaa ei ole mutta minä olen, ja juuri silloin minä olen jokaisella solullani osa tätä metsää.
Avaan silmäni. Metsänpohja on jäässä niin kuin se on ollut jäässä koko ajan. Koen syvää yhteyttä ja jatkan matkaa. Pyyhin silmäkulmani lapaseen ja kiitän. Rakastan, elän, kiitän.
Kenties löydän vielä sanoja, jotka kannattaa kirjoittaa. Olen aika varma siitä.
