En ehtinyt perkaamaan mansikkamaata tänä kesänä. Olin puutarhassa muutoin kovin viitseliäs, mutta ihan kaikkea en kerinnyt saada valmiiksi ennen kuin lyhyt pohjoismainen kasvukausi väänsi nupit kaakkoon ja vihreä tursahti aivan kaikkialle. Myös vadelmat jäivät harventamatta, mutta siihen puuhaan periaatteessa vielä voisin ryhtyä (en silti hetkeäkään usko siihen). Rikkakasvien poistaminen mansikkamaalta saa kuitenkin tänä vuonna jäädä, sillä istutuslaatikon on vallannut rupikonna.
En ole eläessäni nähnyt niin isoa konnaa kuin tämä meidän mansikkamaalle muuttanut. Kun aikuinen ihminen puristaa kätensä nyrkkiin ja katsoo sitä oikein tarkkaan, hän voi kuvitella sen tilalle nystyräisen ja pyöreämahaisen rupikonnan. Pullava, oli sana, jolla kuvasin häntä, kotikonnaamme. Hän oli kaivanut istutuslaatikon reunalaudan lähelle talven kuivaamiin heiniin kehonsa kokoisen pyöreän kolon ja vietti päivänsä siellä mansikanlehtien armollisessa siimeksessä. Lähti sitten yön tullen rientoihinsa palatakseen aamulla jälleen.
En tiedä, kuinka kauan konna on mansikkamaalla asustanut. En tiedä, kuinka kauan konna on voinut ylipäänsä pihapiirissämme asustaa meidän hänestä tietämättä. Kun kuitenkin tulin tietoiseksi hänen päivienviettopaikastaan, otin tavakseni käydä aina aamupäivällä katsomassa, joko hän on palannut yöjuoksuiltaan (millaisia vauhdikkaita tapahtumia ne konnilla ovatkaan, se jää vain arvailujen varaan).
Yhtenä päivänä aika kului, eikä konnaa kuulunut kotiin. Aloin vähän huolestua. Ymmärrän, että kyse on aikuisesta konnasta, jonka tekemisten ei pitäisi kuulua minulle pätkän vertaa… mutta minun oli liian helppo kuvitella kaikki ne vaarat, joihin kokenutkin konna voi yöriennoillaan ajautua. Ramppasin silloin tällöin mansikkamaan reunalla, ei konnaa, tyhjä kolo, ei konnaa…
Kunnes… Yllätys oli melkoinen, kun pitkälle iltapäivän puolella konna oli palannut ja vielä ystävän kanssa! Kuinka koloon mahtuikaan lusikka-asennossa kaksi niin valtavan suurta konnaa – uskomatonta. Vieras oli väriltään upeasti vihreään taittava ja niin syvällä kolossa, ettei hänestä näkynyt kuin muhkea pää vanhan konnaystävämme selkää vasten.
Seuraavana päivänä konna palasi koloon yksin. En tiedä, mihin vihreä ystävä oli jäänyt. Ehkä kyseessä oli vain yhden illan juttu… tai heidän tapauksessaan yhden päivän. Sittemmin vanhaakaan konnaa ei ole näkynyt. On kulunut jo monta päivää, ja pesä on tyhjä. En silti kajoa mansikkamaahan. Ehkä hän vierailee vuorostaan vihreän ystävänsä luona. Ehkä tapaamme vielä. Joka tapauksessa olen kovin kiitollinen tästä lyhyestä tuokiosta, jonka ajan sain kurkistaa konnien kiehtovaan elämään.
Aura Koivisto ja Risto Sauso kirjoittavat Suomen Luonto -lehden artikkelissa rupikonnasta hellyttävästi ja kertovat konnien elävän luonnossa kymmenen tai jopa 15 vuoden ajan! Lisäksi konnat ovat paikkauskollisia, joten hyvässä lykyssä voin rehottavine mansikkapenkkeineni voittaa konnan luottamuksen ja kohdata hänet jälleen ensi vuonna.
