Olimme lapsen ja hänen ystävänsä kanssa telttailemassa. Monen mutkan kautta päädyimme pystyttämään leirimme nykyisin Hiekkahelmen nimellä tunnettujen Paimion hiekkakuoppien takaiseen metsään. Ilta oli kahden esiteini-ikäisen poikalapsen kiherryksen, trangianuudeleiden valmistuksen ja iltauinnin täyttämä. Iltavirkun kesäkuun-auringon lopulta laskettua tunsin oloni onnekkaaksi saadessani käpertyä oman yhden hengen telttani syleilyyn. Oli yllättävän viileää, enkä tohtinut riisua vaatteitani, vaikka olin pakannut mukaani neljän vuodenajan makuupussini. Olisin halunnut upota pidemmäksi aikaa Anna-Liisa Ahokummun Kosmisen tanssijan sivuille, mutta onnellinen väsymys painoi silmäluomiani. Miten suloista onkaan olla laittamatta hanttiin, saada antautua unelle silloin, kun uni antautumista ehdottaa.
Pääsen Pienen luontopäiväkirjani tämänkertaiseen lajiin tuota pikaa, mutta sitä ennen on kerrottava hetkestä, jolloin olin juuri autuaalle väsymykselle antautuneena ehtinyt nähdä arviolta muutaman minuutin verran unta, sellaista, jossa sitä tietää unen jo koittaneen mutta jossa jokin tietoisuuden ripe pitää vielä kiinni tosimaailmasta. Havahduin ilmoja halkovaan huutoon: Janina! Pojat huusivat yhteen ääneen nimeäni, eikä uniminäni kyennyt ajattelemaan muuta kuin telttasurmaajia, puukottajia, silmitöntä väkivaltaa, murhia, tappoja, verta, verta, verta… Sydän hakkasi gongin lailla. Mitä? huusin ja työnsin pääni teltastani, silmät apposen auki repeytyneinä.
Kehrääjä! Lapseni huusi takaisin. Tääl on kehrääjä!
Pientä luontopäiväkirjaani ahkerasti lukeneet muistanevat kohtaamisen kehrääjän kanssa Liedon Parmaharjulla pari viikkoa sitten. Lapsi oli tunnistanut kehrääjän mekaanisen narinan nyt täällä Paimiossakin, ja se jos mikä oli omiaan laskemaan äkkiherätyksen nostattamaa sykettäni. Vau, hienosti tunnistettu, kehuin, ja naurahtelin säikähdykselleni, säikähtänyttä mieltäni rauhoitellakseni. Vau tosiaan, kuuntelin. Siellähän se kehrääjä lauleli omaan omalaatuiseen tyyliinsä.
Mitä teinimmäksi lapseni kasvaa, sitä selvemmäksi käy, ettei luonto ole niin sanotusti hänen juttunsa. On silti äärimmäisen tärkeää, että retkeilemme edelleen, ajattelen. Kehrääjä on hieno esimerkki siitä, että vaikka luonto ei just nyt olisi se ihan omin juttu, jotain aina tallentuu muistiin. Eikä se useinkaan ole tunnistettuja lajeja (!) vaan kokemus jostain vieraasta, kiinnostavasta ja itseä suuremmasta.
Seuraavana päivänä matkalla autolle huomasin polun vieressä maariankämmekän. En saanut edellä kulkeneita esiteinejä houkuteltua ihailemaan kasvia, vaikka kuinka yritin markkinoida sen upeita leopardikuviollisia lehtiä. Luonnonvaraiset orkideamme eivät näemmä yllä esiteinien luontoelämysten top-listalle – mitä sisäinen kukka(hattu)tätini ei kyllä sitten ymmärrä laisinkaan.
Löysin maariankämmeköitä heti seuraavalla viikolla runsaan esiintymän Maskun Rivieralta, jossa olen tavannut kävellä noin tunnin ajan luontopolulla (osin Karevan suolla) aina neljännesvuosittaisen jäsenkorjaukseni jälkeen.
Jos kehrääjä on loistava esimerkki luontoelämysten mieleenpainuvuudesta kaikkea muuta kuin luontoihmisyyteen taipuvaisen esiteinin tapauksessa, on maariankämmekkä hyvä esimerkki omasta kasvisokeudestani paranemisesta. Ennen kuin aloin kerätä digitaalista kasviotani syksyllä 2024, en tiennyt monenkaan tavallisen luonnonkukan olemassaolosta – luonnonvaraisista orkideoistamme, kuten maariankämmeköistä nyt puhumattakaan! Nyt näen erilaisia kasveja kaikkialla, myös maariankämmeköitä, näitä pieniä ihmeitä, ja tunnistan heitä valtavan vimman vallassa. Haluan tunnistaa, nimetä ja tietää kaiken. Kyllä. Aivan kaiken.
Niinpä en todellakaan, siis t o d e l l a k a a n malta odottaa, että pääsen aloittamaan biologian opinnot tulevana syksynä, nyt kun minut hyväksyttiin avoimen väylän haussa ympäristötieteen pääaineopiskelijaksi Turun yliopistoon. (Saa onnitella!) (Kiitos!)
