Lapsi ehdotti telttaretkeä, ja kun lapsi telttaretkeä ehdottaa, todellakin telttaretkelle menemme. Hän on kymmenen, ja kahdenkeskiset retkemme ovat niin sanotusti luetut. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä enemmän heistä tulee omansa kaltaisia, sitä kauemmaksi vanhemmistaan he pikkuhiljaa lipuvat. Se on luonnollista ja toivottavaakin, mutta asian luonnollinen tola ei tee ajankulusta vanhemmalle yhtään sen helpompaa.
Lapsi oli viiden, kun halusin opetella retkeilemään hänen kanssaan ”oikein kunnolla”. Tarkoitti siis sitä, että halusin oppia, missä voi telttailla (muualla kuin leirintäalueilla ja kansallispuistoissa), miten hoitaa vesihuolto (aluksi kannoin puolisoni minulle liian suuressa rinkassa vettä puolentoista litran vissypulloissa; ei ihme, että oli raskasta!), miten ylipäänsä mitään. Meistä tulikin lapsen kanssa aikamoisia eräilijöitä, ja parhaat paikat ovat monesti olleet sellaisia, joissa muut eivät ole keksineet yöpyä. Emme ole tarvinneet metsästinteillämme erityisiä retkeilyrakenteita, kuten WC:tä tai nuotiopaikkaa. Mitä onnettomampi ryteikkö, sitä varmemmin olemme saaneet nauttia omasta rauhastamme.
Kotikaupungissani Liedossa tällaiseksi alueeksi meille on muodostunut Parmaharjun ulkoilualue. Ehdotinkin lapselle muistojen virkistämiseksi telttapaikaksi sitä, ryteikköä mäkihyppytornin juurella.
Haemme kaupasta eväitä, pysäköimme auton tyhjälle parkkialueelle, kello on puoli kymmenen illalla, mutta valoa riittää. Kaikki näyttää lupaavalta rauhallista lähiluontoyöpymistämme ajatellen, joten ei muuta kuin rinkat selkään ja mäkihyppytornin portaita kiipeämään (hullun hommaa muuten!). Laitamme teltan tuttuun paikkaan puiden siimekseen kalliolle siten, että torni näkyy hienosti taustalla. Täytämme makuualustojamme, avaamme makuupussejamme ja puhallamme tyynyihin ilmaa. Lapsi kuuntelee Michael Jacksonin Billie Jeania, sillä hän haluaa laulaa sen karaokessa tulevalla Maarianhaminan-laivareissullamme. Kaikki on valmista, nyt nappaamme eväät kainaloon ja menemme tornin portaille syömään niitä. Salaattia, juustoa, täytelakritsia. Lapsella on sitruunan makuinen Pepsi ja minulla alkoholitonta siideriä – ei niinkään siksi, että olisin halunnut ostaa alkoholitonta siideriä, vaan koska kello oli kaupan kassalla viittä yli yhdeksän.
Kuuluu puhetta. Nuoria ihmisiä. Kaksi nuorta puhelee ja puuhailee jotain tornin ympäristössä. Moikkaamme, vaihdamme muutaman sanan. Vaikuttavat harmittomilta.
Kuuluu musiikkia. Kovaa jytkettä jostakin metsän takaa. Varmaan jotkut kotibileet, sanon lapselle ja mielessäni kiroan hiukan luonnon rikkoutunutta rauhaa. Käymme pissareissulla, jytke jatkuu, hiljenee ja voimistuu jälleen.
Hyttyset syövät meitä, ja telttaan kömpiminen alkaa houkutella. Musiikin jytke jatkuu. Alkaa kuulua lisää nuorten ihmisten ääniä. Heitä on monta, kuuluvat kiipeilevän torniin (minne ei saa kiivetä), kuuluvat pitävän hauskaa, kuuluvat huutavan. Muistan itsekin millaista se oli, olla nuori kesäyössä, kesäyön pehmeässä valossa, ystävien kanssa, hurjana. Kuin maailmassa ei olisi muita, ei muuta todellisuutta kuin tämä hetki ja nämä ihmiset tässä.
Huokaisen.
Musiikki jatkuu, nuoret juhlivat. Olemme lapsen kanssa kuulevinamme musiikin välissä mikrofoniin puhumista. Käännyn Googlen puoleen. Se kertoo, että Liedon keskustassa noin kuuden kilometrin päässä on festarit. No niin. Sattuuhan sitä.
Yhtäkkiä jostakin telttamme ympäristöstä alkaa kuulua kummallista narinaa. Se on kuin jokin iso aggregaatti olisi käynnistynyt, jotenkin mekaaninen, omituisesti välillä nouseva ja laskeva mutta tasaisen kovaääninen narina. Kuuntelemme kaikkia telttaamme ympäröiviä ääniä, lapsi mädättää aivojaan YouTuben sisällöllä ja itse omiani Instagramissa. Vaihdan Marlen Haushoferin Seinään.
Narina jatkuu, kuuluu tulevan jostakin ihan läheltä. Nauhoitan ääntä Muuttolintujen kevät -sovelluksella. Kello on 23.39, ja saan tulokseksi punakylkirastaan, punarinnan ja kehrääjän. Kehrääjän! 96 prosentin todennäköisyydellä. Mikä riemu! En ole koskaan nähnyt kehrääjää, mutta tiedän miltä hän näyttää. Suurine yöeläjän silmineen kehrääjä näyttää kuin joltain vanhanaikaisen satukirjan olennolta. Piirroskuvissa usein siltä kuin lapsi opettelisi piirtämään mittasuhteita. Kehrääjä, huokaan ja lähetän nauhoitteen myös puolisolleni kotiin.
Yhtäkkiä mikään melu ympärillämme ei haittaa enää. Toki ajattelen, että voi kehrääjää, hänellä on kova työ saada soidinlaulunsa viehkeä narina kuulumaan yli musiikin jytkeen sekä nuorten juhlinnan. Mutta ajattelen myös: musiikki loppuu aikanaan, nuoret menevät kotiinsa aikanaan. Ja niin tapahtuu. Nuoret hiljenevät 0.30, musiikki loppuu tuntia myöhemmin. Mutta kehrääjä. Kehrääjä jatkaa ihastuttavaa kehräystään vielä pitkälle aamuyöhön – ja siihen ääneen on ihana nukahtaa.
En tiedä missä kohtaa kehrääjä luovutti vuoronsa käelle vai hoitivatko he äänimaisemaa jossain vaiheessa yön ja aamun rajapyykkiä yksissä tuumin. Joka tapauksessa aamulla oli ääni kellossa muuttunut.
