Oli heinäkuun viimeinen maanantai ja istuin ullakkohuoneessani työpöytäni ääressä kirjoittamassa tavalliseen maanantaiaamuiseen tapaan Substack-artikkelia NIIN IHANII NAAKKOI -julkaisuuni. Olen sijoittanut vanhan puisen kirjoituspöytäni vielä vanhemman ja maaleistaan rapistuneen ullakkoikkunan eteen siten, että luonto on heti tietokoneen näyttöni takana ja silmieni edessä siis, jahka katseeni näytöltä nostan. Monta luontoelämystä olisi mennyt sivusuun, jos en pystyisi seuraamaan tätä luonnonnäyttämöä samalla kun kirjoitan tai työskentelen (en edelleenkään näemmä osaa ajatella kaiken kirjoittamiseni olevan työskentelyä).
Niin nytkin.
Olin varmasti juuri painelemassa kiireisenä näppistä, tonkimassa jotain erittäin olennaista ajatuksenpätkää aivokuoreni poimujen välistä ja/tai hörppäämässä kupistani jo kylmennyttä kahvia, kun tietokoneen ruudun takana taivaan täytti valtava kottaraisparvi. He saapuivat maisemaani rajaavan pienen mutta korkean kuusimetsikön ylitse kuin tsunami, liikkuivatkin hyökyaallon vesimolekyylien tapaan voimakkaina ja kaikki samaan suuntaan. AAH! Huusin ääneen ja jätin siltä seisomalta kesken kaiken, mitä olin tekemässä, näppiksen, ajatukset ja kahvin, ja juoksin alakertaan. Oli nähtävä talon kaikista ikkunoista, mihin parvi laskeutuisi ja mitä tekemään.
Kovaääninen AAH! oli herättänyt puuhistaan myös kellarikerroksessa majailevan lapseni (10), joka tuli hänkin katsomaan satojen kottaraisten invaasiota puutarhaamme. Avasimme takkahuoneen ikkunan ja kurkottelimme minkä taisimme näiden upeiden sateenkaaren väreissä kimmeltävien ja papukaijojen lailla kovaan ääneen mekastavien lintujen puoleen. He mustasivat suuren kirsikkapuumme latvan kehoillaan ja saivat sen oksat notkumaan painostaan. Tietenkin. Kirsikathan olivat juuri nyt kypsiä.
Katselimme siinä hyvän tovin, kuinka eri ikäiset kottaraiset puuhastelivat syvänpunaisten ja taatusti mehukkaiden kirsikoiden kimpussa. Marjan nokkaansa saatuaan he lehahtivat pyörittelemään sitä sateen kostuttamalle hiekkatielle. Tällainen marjajalkapallo kottaraisten kesken oli tenhoavaa katsottavaa, ja näytelmää säesti koko ajan korvia huumaava sirkutus ja säksätys. En ole moneen vuoteen poiminut kirsikoita muutenkaan, ne ovat makuuni liian happamia. Hyvä, että jollekulle kelpaavat, ajattelin.
Aikani kottaraisten puuhia katseltuani palasin työhuoneeseeni jotenkin keventyneenä. Luonnon välispiikit työpäivän tai kirjoittamisen lomassa ovat mitä parhainta (ja luonnollisinta, heh) tauotusta ja mindfulnessia puhtaimmillaan. Istuttuani jälleen tekstieditorin ääreen, suoraan ullakkoikkunani alla peltikatolla kottaraisten puuhia katseli nuori mustarastas. Saatan inhimillistää, mutta olin aistivinani rastaan mielialassa jotain hämmennyksen kaltaista. Niinpä, ajattelin. Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Ja jatkoin kirjoittamista.
Ps. Kirjoitan NIIN IHANIS NAAKOIS kerran pari kuussa tekstejä luonnosta, luovuudesta, kirjoittamisesta, kirjoista… kaikenlaisia pohdintoja ihmisyydestä yli lajirajojen. Jaan tässä ”uutiskirjeessäni” myös ajoittain tietoa tulevista tapahtumistani (ehkä olemiskirje olisi naakkapostejani uutiskirjettä paremmin kuvaava sana). Olet sydämellisesti tervetullut lukijaksi tilaamalla tekstit sähköpostiisi tai Substack-sovellukseesi tästä. Tästä kottaraismaanantain työteliäisyydestäkin syntyi julkaistavaa: Kirjoittamisen jälkeinen hehku, eli pohdintaa kirjoittamisesta, residenssikirjoittamisesta ja siitä, kuinka kirjoittaminen on valinta (ja kaikki aina jotenkin järjestyy). Parhaillaan työn alla on teksti siitä, kuinka erottaa kaksikotisen nokkosen hede- ja emikukka toisistaan siementenkeruupuuhan mahdollistamiseksi – käsittelen todella naakkaposteissani aiheiden koko elonkirjoa.
